Joulun odotusta lasten kanssa

Naantalin seurakunnan lapsityössä on eletty joulun odotuksessa jo jonkin aikaa. On askarreltu, laulettu ja virittäydytty joulun tunnelmiin monin tavoin.

Monet kerhoryhmämme viettävät tällä viikolla joulujuhliansa. Naantalin kirkossa vietetään lasten jouluisia hartaushetkitä tiistaista torstaihin klo 9.15 ja 10.15.

Alla olevan videon myötä terveisiä muskareiden joulujuhlasta. (Video: Tuulikki Palonen-Poikkeus)

Joulujuhlassa oli väkeä tontuista hiirulaisiin. Kirsti-hiiruli juonsi joulujuhlan ja Elisa-kanttori säesti.

panorama2

Isovanhemmat, kummit ja lapset askartelivat Kirstin ja Tellervon seurassa Isotalontiellä tonttuovia.

enkeli_toivotus

Advertisements

Juhlaa, juhlaa!

Juhlaa, juhlaa! Sitä on viime aikoihin mahtunut yllin kyllin. Olemme viettäneet ja yhä vietämme tietenkin Suomen 100-vuotisjuhlavuotta, ja nimenomaan itsenäisyyspäivä tuo juhlavuutta vielä lisää. Reformaatiosta on kulunut 500 vuotta. Armo, tuo käsittämätön, ihana Jumala lahja meille kaikille on saanut tavallistakin enemmän jalansijaa tänä juhlavuonna. Juhlan tuntua on itselleni tuonut ihan äskettäin myös esimerkiksi sen, että olen juuri saanut laulaa monta kertaa iloista Hoosianna-virttä alakoululaisten kanssa. Töiden puolesta olen saanut olla mukana myös monissa ihmisten henkilökohtaisissa juhlahetkissä.

Joulukuun alkaminen on aina erityisen tuntoista, näköjään myös näin aikuisena. Ehkäpä joulukuun alkamisenkin voi sisällyttää tähän juhlan ajatukseen. Jouluradio niin radion kautta kuin netissäkin kuunneltuna saa herkistymään ja innostumaan. Muutamat joululevyt on tullut jo otettua esille, joskin ne saavat olla rauhassa vielä jonkin aikaa.

Joulukuu voi olla monille myös vaikea, kipeä kuukausi monista syistä johtuen. Rukoukseni on, että jokainen saisi elää joulukuuta toivossa eläen, mikä onkaan tämänhetkinen elämäntilanne.

Lapsuuden joulunodotus elää sydämessä

Joulukuu… Vielä kun ensilumi tulisi yhtä yhtäkkiä ja kertakaikkisesti kuin se lapsena tuli, tai ainakin siltä se aina tuntui. Yksi aamu kaikki oli yhtäkkiä aivan valkeaa ja ihmeellisen, uuden ja täysin talven näköistä. Tuntuu, että tuolloin ei ollut pientä lumimäärää, joka hetkessä suli, tai lunta, joka osittain peitti, osin paljasti ruohon. Tuollaiseen lumen tuloon olen nyt alkanut tottua. Lapsena ensilumi oli erityistä ja totaalista. Toki nytkin ensimmäiset lumet maassa herättävät ainakin sisäiseen hymyyn, mutta pakko myöntää,että lapsuuden aikaista tunnetta ja sen ensimmäisen lumisen aamun ihmetystä ei enää tunnu olevan samalla tavalla.

Lapsena meillä oli perinteenä etsiä pieniä joulupusseja joka aamu joulukuussa. Kullekin sisarukselle oli oma värinsä ja sama paperinen pikkuinen pussi säilyi vuodesta toiseen. Ja niinhän sen pitikin olla juuri se sama pussi, uusi olisi varmasti tuntunut oudolta. Vuosien varrella nuhjaantuminenkaan ei haitannut. Pussissa oli joka aamu piilossa jotain rahallisesti ja kooltaan aivan pientä, mutta muuten merkitykseltään tietenkin suurta. Muistan kerran löytäneeni pussin edellisenä jouluna saamistani tossuista, yhden kerran pussi oli jukkapalmun lehtien piilossa, kerran keittiön hyllyllä purnukoiden takana. Noita piiloja ehti vuosien varrella kertyä melkoinen määrä. Saan vieläkin siitä joulukuun aamujen ja etsimisen tunteesta kiinni, mutta en osaa sitä mitenkään sanoittaa. Ehkä on toisaalta hyväkin, että se elää vain sydämessäni.

Voisiko joulukalenteria kierrättää?

Myöhemmin lapsena mukaan tuli joulukalenteri pitkäaikaisten pussien sijaan. Joulukalenteri oli silloin nimenomaan suklainen, ja suklaat olivat suklaan muotoisessa kolosessa läpinäkyvässä muovissa. Sittemmin, aikuisena, minulla ei ole ollut suklaakalantereita, tai oikeastaan ei muunlaisiakaan. Viime vuosina olen jälleen muutamia kertoja ostanut kuvallisen joulukalenterin, ja muutaman kerran olen saanut adventtikalenterin lahjaksi. Itselleni joulu- tai adventtikalenteri on aikuisenakin saanut olla hyvän mielen juttu. Kummasti se piristää aamua, saa jopa hymyilemään. Ja saatavillahan on myös kalentereita, joiden tuotto menee hyvään tarkoitukseen sen lisäksi, että ne ovat varsin mukavia kuvituksiltaan.

Jaa-a, vieläkö tässä sittenkin lähtisi hakemaan joulukalenteria… Edellisiä vuosien takaisia ei taida olla enää tallella. Kuva- tai raamatunkohtakalentereiden kanssahan olisikin varsin sopivaa harrastaa kierrätystä, sillä ainakaan itselläni muisti ei ole niin loistava, että muistaisin, mitä oli 1. tai vaikkapa 11. päivän luukuissa.

Siunausta ja Jumalan antamaa toivoa adventin aikaasi, kalenterilla tai ilman!

Annukka Lindberg
seurakuntapastori

 

 

Onko joku nähnyt Jeesusta – tule todistamaan joulun ihmettä!

”Onko joku nähnyt Jeesusta, 15 cm kapaloituna, hävinnyt viime joulun aikoihin. Kori, jossa hän makasi, on palautettu ilman Jeesusta.”

Työkaverin sähköposti jokunen joulu sitten herätti hilpeyttä. Kiersimme nurkat ja pöydän aluset Jeesusta etsien. Joulu tulossa, Jeesus kadonnut, seimi tyhjä!

Onneksi sen seimen kuuluukin olla vielä tyhjä. Uusi kirkkovuosi on aluillaan, 1. adventtia juhlitaan ensi sunnuntaina. Siitä lähtee valmistautuminen jouluun, Jeesuksen syntymään ja jouluevankeliumin sanomaan. Meille annetaan kokonaista neljä viikkoa aikaa rauhoittua, hiljentyä ja valmistautua suureen juhlaan.

Pimeyteen sytytetään jouluvalot ja joulutähdet, keittiö tuoksutetaan kanelilla, lanttulaatikolla, pehmeällä luumusoseella. Puikkoja kilistellään lahjalapasten kunniaksi, hyasinttien tuoksulla tuodaan joulua lähemmäksi. Etsitään joulukorttiosoitteita tai naputellaan koneelta vuohia ja koulupukuja lahjakonttiin. Ollaan salamyhkäisiä ja vinoon hymyilemällä luvataan yllätyslahjoja. Joulukuun pimeydessä kuhisevat valtavat valmistelut.

 Ja voin myös rauhoittaa Jeesuksen etsijöitä: kyllä se Jeesus ilmestyy seimeen ja vieläpä meillä Naantalissa! Itsenäisyyden puistoon, Mannerheimintielle rakentuu jo seitsemännen kerran vapaaehtoisvoimin jouluseimi, kuvaelma ensimmäisen joulu pyhästä hetkestä.

Seitsemän vuotta sitten syttyi ajatus saada Naantaliin kaupunkilaisia yhdistävä jouluperinne ja sen innoituksen myötä Vallis Gratiaen, Vanhustyön Tuen, Sukkamatamien sekä muutamien yksityisten vapaaehtoisten yhteistyöllä seimi rakentuu tänäkin vuonna. Ja jokainen kaupunkilainen on kutsuttu todistamaan joulun ihmettä!

Seimen avajaiset ja siunaaminen tapahtuu 1. adventtina, sunnuntaina 3.12. klo 17. Tervetuloa!

Outi Kattelus
toimistosihteeri, kirkkoherranvirasto

 

Käytöstavat hoi!

Vielä jokin aika sitten oli itsestäänselvyys, että sisälle tultaessa, ja varsinkin ruokaillessa, otetaan päähine pois päästä. Vaan ei enää. Nuoria. Ja välillä vähän vanhempiakin nuoria, näkee istumassa pöydässä ruoan ääressä lippis tai jokin muu päähine päässään. Jos/kun asiasta huomauttaa, saa osakseen jonkun sortin kalkkikseksi nimeämistä, tai muuta vastaavaa hämmentynyttä ivaa. Miksi näin? Mihin ovat unohtuneet peruskäytöstavat?

Nuorisotyönohjaajana näen työssäni sekä vapaa-ajallani paljon nuoria, joten otanta on melko suuri ja osan kohdalla vielä toistuvaakin. Toki, aina löytyy niitä varsin hyvin käyttäytyviä ja kohteliaita nuoria.

Kumma homma

Rippikouluja pitäessä ero käyttäytymisessä ja toiminnoissa on välillä typerryttävän selkeä; tiedän, että tietyille tyypeille ohjeet menevät perille saakka ensimmäisellä kerralla, eikä ole tarvetta seurata heidän toimiaan vaan tiedän homman hoituvan. Toisten kohdalla taas tiedän, että tuulen suhinakin taisi mennä paremmin perille, kuin sanomani asiat. Monista nuorista huomaa, onko kotona vaadittu tekemään esim. kotitöitä jollain tasolla. Nuoret itse huomaavat tämän sitten vasta kotoa pois muuttaessaan.

Omat vanhempani ovat kasvattaneet sallivasti, mutta hölmöilyistä on ollut seurauksia. Eräs toisen seurakunnan nuorisotyönohjaaja onkin sanonut osuvasti; ”vanhemman tärkein tehtävä on tuottaa lapselleen pettymyksiä”. Aikuinen on kuitenkin lasten ja nuortenkin elämässä se, jonka pitäisi asettaa rajoja. Eihän se kivaa tietenkään ole sanoa lapselleen ”ei”…mutta kuka sen sitten sanoo, jos ei oma vanhempi tai huoltaja?

Muistan omasta lapsuudestani joitakin tapauksia, joissa en ole tuolloin ollut vanhempien kanssa yhtään samaa mieltä. Tuli jollain tapaa kapinoitua tai jotain vastaavaa. Vanhemmiten olen päätynyt toteamaan, että ehkä he kuitenkin tiesivät enemmän, kuin teini-Jari. Monet asiat nimittäin ovat näin vanhemmiten tuntuneet järkeenkäyviltä, usein vieläpä fiksuilta. Kumma homma.

Soo soo

Uskoisin että vastaavaa ”heräämistä” on tapahtunut muillekin, ainakin jossain määrin. On vähintään tajuttu, miten pöljältä jotkut omat varhaiset ajatukset asioista ovat vaikuttaneet tuolloin vanhempien silmissä, samalla ymmärtäen miksi niitä ajatuksia ei myötäilty. Siksi hämmentääkin nykyisten nuorten tilanne, kun vanhemmat alkavat olla vähintään ikäisiäni – minne se jälkiviisaus omasta lapsuudesta on kadonnut?

Ei kasvatus toki ole ainoa syyttävän sormen osoite, osa syystä pitäisi myös kohdistaa nykypäivän mediakulttuuriakin kohden jossain määrin. Kännykkävideot ja muut vastaavat jutut ovat ohjanneet asiat tilanteeseen, jossa esimerkiksi opettajilla ei ole käytössään juurikaan ”aseita” nuorien käyttäytymiseen tunneilla.

Puuttuessasi johonkin asiaan muutoin kuin soo soo:ta sanomalla pääset osalliseksi YouTube videoon, joka nykypäivänä saattaa johtaa jonkun sortin selkkaukseen, päättyen opettajan irtisanomiseen oppilaan pysyessä koulussa rangaistuksetta. Harmillisesti tilanne ei toimi toiseen suuntaan, koska opettajilla ei ole oikeutta kuvata luokkaansa, ja tätä kautta näyttää lasten ja nuorten vanhemmille esimerkiksi minkälaista kielenkäyttöä opettajat pahimmillaan joutuvat kokemaan kouluissa.

Jos 700 viikko ei riitä…

Ja toki tämä kaikki siirtyy jossain määrin myös meidän pitämiin rippikouluihin. Se on hämmentävää, kun on itse saanut kasvatuksen, jossa kunnioitetaan vanhempaa ihmistä, vaikka ei olisikaan samaa mieltä. Kai näitä myös käytöstavoiksi kutsutaan. Annammeko me siis nykyisessä tiedostavassa yhteiskunnassamme liikaa valtaa nuorille tällaisten asioiden suhteen?

Ollessani työharjoittelussa yhteisöpedagogikoulutukseni aikana eräässä toisessa seurakunnassa rippikoululaisten vanhempainiltaa vetänyt nuorisopappi kertoi erään vanhemman joskus pyytäneen, että voisivatko leirin vetäjät opettaa hänen lapsensa käyttäytymään, kun he eivät olleet itse siinä onnistuneet. Kiva ajatus, mutta…rippileirillä on 20 muutakin nuorta, ja leiri kestää viikon. Olemme toki ammattilaisia alallamme, mutta emme mekään pysty tekemään viikossa sitä, mihin vanhemmille ei yli 700 viikkoa ole riittänyt.

Pointtina tässä nyt oli varmastikin se, että kasvatus lähtee kotoa, ei kotoa poistuttaessa.

Jari Hiitola
nuorisotyönohjaaja

Rauhaa teille

Kännyköiden herätystoiminnot piipittävät, soivat ja tärisevät ympäri taloa. Miksei kukaan reagoi niihin mitenkään? Ainakaan niin kuin pitäisi. Paineet alkavat nousta jo varhain aamulla ja huuto, varsinkin alakertaan, raikuu mahtavasti: ”HERÄTYS! Nouse ylös, ei yhtään torkkua enää!” Kun viisitoistavuotiaan saa ylös sängystä, ollaan jo hänen kohdallaan voiton puolella. Mutta kolmasluokkalainen, nousee kyllä itse, mutta lösähtää sohvalle katselemaan televisiota ja odottamaan viiden tähden palvelua: ”Äitii! Teetkö sitä leipää?” Tunnollinen seitsemäsluokkalainen olisi kunnossa ajoissa, mutta alkaa hermostua siksi, että äiti on vielä tukka pystyssä, vaaleanpunaiset karvatöppöset mukavasti jalassa. Onneksi mies on keittänyt kahvin valmiiksi ennen töihin lähtöään.

Matkaan lähdetään sitten hiukan liian täpärästi niin, että paine nousee entisestään. Viisitoistavuotias menee edelleen mopolla, vuodenajasta välittämättä. Kelihän on reilusti plussan puolella. Vai onko? Onko siellä liian liukasta? Pääseekö poika ehjänä perille? Apua! Anna Herra enkeleitä varjelemaan. Tänä iltana laitetaan kyllä mopo talviteloille. Koulun ja töiden jälkeen alkaa uusi kierros: ruoanlaitto, läksyt ja harrastukset. Yhteinen aika menee touhottaessa tukkaputkella sinne ja tänne. Mistä löytyisi aikaa rauhoittumiselle ja yhdessäololle? Kaipaan rauhaa. Jeesus sanoo jättävänsä rauhan omilleen, mutta ei niin kuin maailma antaa. Kotien rukouskirjasta löysin yllättävän ja vähän häiritsevänkin rukouksen:

TULE, HERRA

Älä hymyile ja sano että jo olet kanssamme. On miljoonia jotka eivät tunne Sinua ja me jotka tunnemme – Mitä eroa siinä on? Mitä merkitystä sinun läsnäolollasi on, jos meidän elämämme ei muutu?

Muuta elämämme, ravistele omahyväisyyttämme. Tee sanasi lihaksi meidän lihastamme, vereksi meidän verestämme, elämämme tarkoitukseksi.

Ota pois puhtaan omantunnon rauha. Ahdista pois mukavuutemme, ole hankala. Vain sillä tavalla tehdään toinen rauha, Sinun rauhasi. Aamen.

Anna Ojala, diakoniatyöntekijä

Puuhamme hupaisetkin

Välillä, ja varsinkin näin syyskaudella kun tuntuu että maailma pimenee, aurinkoa näkyy vain harvoin ja kun maailmassa tapahtuu ikäviä asioita, mieli helposti apeutuu. Mikähän siihen auttaisi. Ainakin se, että hakeutuu mukavaan ja hauskaan seuraan, hakee sellaisia tilanteita ja tapahtumia joista tulee hyvä mieli. Joskus se tulee ihan vain siitä kun kuulee että jollakin menee hyvin, on syntynyt vauva, tullut isoäidiksi (öhöm) tai jonkun vaikea leikkaus on mennyt hyvin.

Joskus tapahtuu myös huvittavia tilanteita joihin ei oikeastaan kukaan voi millään lailla vaikuttaa, ne taitavat olla niitä kaikkein hauskimpia. Kerran eräs kirpparin vapaaehtoinen tuli kahvioon, ja hänen paitaansa oli vahingossa ottanut liimalappu kiinni ja se roikkui etuhelmassa. Tarkemmin katsoessa siinä luki: ”seurakunnan omaisuutta, ei saa myydä”. Räjähdimme kaikki nauramaan. Koko päivän meitä nauratti, ja vieläkin sitä toisinaan muistellaan.

Myös virressä 543, toisessa säkeistössä sanotaan: Kun ystävien seurassa viihdymme vapaahetkin, niin valollasi kirkasta puuhamme hupaisetkin. Käy vierellämme, näytä tie, maailma ettei harhaan vie ja tahraa sieluamme. Näin Jaakko Haavio on vuonna 1962 kirjoittanut. Muistetaan viettää näitä hupaisia hetkiä ja puuhaillaan hupaisesti ystävien seurassa vapaahetkin. Kuvassa olevan Helgan ”tekijät” ovat hienosti oivaltaneet miten voi tehdä ihmiset iloiseksi ja saada ohikulkeville hymyn huulille.

Anita Mäkilä, diakoniatyöntekijä

Hyvää reformaatioviikkoa!

Olemme kuulleet Lutherin heittäneen perkelettä mustepullolla. Tällä viitataan Uuden Testamentin kääntämiseen kansankielelle. Se oli isku vasten sielunvihollisen kasvoja, joka halusi vieroittaa kansan Raamatusta. Luther itsekin luki koko Raamatun vasta ollessaan luostarissa. Kaiken kaikkiaan kirjat ja uudet paremmat kirjastot olivat luterilaisen reformaation tavaramerkki. Luther oli oman aikansa painosten kuningas.

Kaikkien koettelemusten, pannabullien ja piileskelyiden jälkeen Lutheria juhlittiin kansallissankarina. Hänen opetuksiaan yritämme jakaa aika-ajoin tässäkin seurakunnassa. Tietysti nyt kun on reformaation juhlavuosi, puhumme hänestä enemmän. Herääkin kysymys onko se puhetta vain sen vuoksi, että pitää puhua. Vai onko Lutherissa jotakin sellaista sankarillisuutta tai erakkoutta, joka voisi hoitaa meitäkin tässä some-ajassa.

Kyllä hän taisteli sinnikkäästi ainakin ilottomuutta, murheellisuutta ja toisista ihmisistä erakoitumista vastaan. Hänen mielestään kaiken takana oli perkele, joka on murheenhenki. Eli Lutherilla olisi siis sanomaa meille masennuksesta kärsiville suomalaisille. Suomalaiset käyttävät paljon masennuslääkkeitä, ja masentuneita ja kaikkia kristittyjä hän kehotti iloitsemaan. Hän käski jopa nostamaan tuopin olutta perkeleen silmille, jotta vapautuisimme murheen hengestä. Juoma ja hyvä seura oli hänen mielestään tärkeää.

Armo on lahja

Luther otti oppia kirkkoisä Augustinukselta, joka oli armon opettaja. Armo pitäisi voida ottaa vastaan vapaana rakkauden lahjana. Emme saisi koskaan kyseenalaistaa itseämme armon vastaanottajana koska se ON LAHJAA. Se annetaan Jumalan suuresta rakkaudesta. Rakkaus näkyi Jeesuksen uhrikuolemassa. Luther pyytääkin kirjoituksissaan, että ihmiset kutsuisivat itseään kristityiksi eikä luterilaisiksi. Hänhän ei kuollut kenenkään puolesta. Niin – läheltä piti ettei kuollut oppinsa vuoksi, mutta armo tulee osaksemme Jeesuksen ristinkuoleman, ei Luhterin vuoksi.

Armoa ei voi antaa mikään kirkko eikä pappi. Armo tulee avuksemme kun otamme Jeesuksen sovitustyön vastaan omien syntiemme sovitukseksi. Kiitos kuitenkin Luther, kun omana aikanasi taistelit sankarillisesti evankeliumin ilosanoman julistamisen puolesta. Ehkä tuossa kaljalasin kohottamisessa oli yritystä löytää todellinen ilo ja vapaus.

Niin – kiitos Luther, että mahdollistit naispappeuden. Armosta aivan tavalliset naiset voivat olla pappeina. Emme ole sankareita, mutta joitakin sankarillisia tekoja voimme mekin tehdä. Jokainen hyvä teko, jonka Jumala on vaikuttanut saa aikaan iloa ja kiitollisuutta. Ilo on Jumalan lahjaa ja sitä meidät on tarkoitettu jakamaan. Iloa Herrassa sanotaan väkevyydeksi Raamatussa. Luther, haluamme pitää kiinni opetuksistasi ja vapautua murheistamme armon avulla!

Hyvää uudistuksen ja ilon vuotta!

Marja Saantola, kappalainen