Kastepappina rippikoululaiseni perheessä…IHANAA!

Joskus ja aika useinkin mietin, onko riparin jälkeistä elämää. Laitan rippileirillä paljon peliin: kerron kokemuksia, joissa olen kokenut Jumalan johdatusta, kerron kaksoisveljeni Ollin kuolemasta ja mitä koko perhettä koettelevasta kärsimyksestä seurasi. Nämä ja monet muut rohkaisevat ja varoittavat tarinat tulee kerrottua vähäisten yöunien ja valvottujen iltojen lomassa. Sitten rippileiri päättyy ja on mitä juhlallisin rippikoulun päätös, konfirmaatio. Sitten kaikki onkin jo ohi. Välttämättä en näe rippikoululaisiani juurikaan paitsi niitä, jotka saamme houkuteltua isosiksi. Kaikki jää ikään kuin uskon varaan vaikuttamaan. Voi vain kuvitella millainen pudotus arkeen on rippikoululaisillakin. Rippileirin ohjelmahan on lähes minuuttiaikataulutettua… Ja sitten kaikki lehahtavat kuin tuhka tuuleen…

Vai lehahtivatko…? – Ei. Nimittäin olen juuri tavannut rippikoululaiseni hänen vauvansa kastepapin ominaisuudessa. Ei voi kuin sanoa kiitos ihanat nuoret ja kiitos Taivaan Isä, että saan olla työssäni jakamassa Sinun antamiasi helmiä yhdessä rippikoululaisten kanssa.

Utån riparilla olleen Annabellan kanssa muistelemme rippileiriä kastekeskustelun yhteydessä, mitä siitä mielessä vielä yhdeksänkin vuoden jälkeen. Saan palautetta hienosta leirikokemuksesta.

Se on konkreettinen muistutus siitä, että teemme tärkeää työtä. Äiti ja isä, jotka ovat kokeneet saavansa paljon rippileiriltä, haluavat lapsilleen saman hyvän kokemuksen, ensin kasteen ja sitten rippikoulun. Kaste siis kantaa läpi elämän. Me luomme yhdessä Taivaan Isän kanssa todellista perustaa monien nuorten elämään.

Ja nyt kun saan olla kastamassa oman rippilapseni lapsen, herättää se melkeinpä ”isoäitimäisiä” tunteita. Olen kolmen lapsen äiti ja minulla on kolme lastenlasta, mutta minulla on myös rippilasten lapsia, joita kohtaan minulla on helliä tunteita. Tässä on jotakin pyhää jatkumoa, jonka vain Isä Taivaassa tietää mitä se merkitsee.

Kun kastan Annabellan lapsen, kastan hänet Jumalan rakkauden valtakuntaan kokemaan rakkautta, erityisesti Jumalan rakkautta. Hän saa myös itse katsoa itseään rakkaudella. Psalmin 139 jae 14 sanoo:” Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä.”

Tässä tämä ihme nyt on! Kauniissa Amerikan tädin lahjoittamassa 54 vuotta vanhassa kastemekossa Annabellan ja Jussin tyttö, joka sai kasteessa nimen Aamu Ilona Aurora. Kaunis nimi, joka Kustaa Vilkunan mukaan viittaa Jeesukseenkin. ” Nimi on raikas, toiveita herättävä, kuten vuorokaudenaika, jonka mukaan nimi on saatu.”

Kiitos Annabella, Jussi ja koko suku!

Marja Saantola
Kappalainen

Advertisements

Jumalan johdatus

Huomaatko elämässäsi Jumalan johdatusta? Merkkejä, salaisia viestejä? Joskus on vaikea nähdä. Elämä ei tunnu onnistuvan enkä pärjää, vaikka kuinka rukoilen. Tiedän, että meille on luvattu mm. näin: ”Minä johdatan teitä, kun te kuljette rukoillen” (Jer.31:9). Ankeimpina hetkinä nimenomaan päätän luottaa Jumalan Sanaan. Tämän olen oppinut pikkuhiljaa elämän varrella. Vaikka muutosta ei tapahdu heti, niin oloni silti helpottuu huomattavasti ja jaksan odottaa parempaa.

Olen saanut kokea myös johdatusta, jota en itse osannut pyytääkään. Noin viisitoista vuotta sitten tunsin ahdistusta, jonka syytä en itsekään tiennyt. Kaikki oli hyvin mutta jotain puuttui silti. Muistan kun pyysin siskoltani APUA(!) mutta hyvästä tahdosta huolimatta oli vaikea auttaa, tietämättä miten.

Olin aina uskonut Jeesukseen mutta se ei ollut minulle mitenkään jokapäiväinen tai tärkeä asia. Tietyllä tavalla usko oli elämäni pohja mutta en ymmärtänyt ollenkaan sen merkitystä. Ahdistuksen myötä sain huomata, että se olikin Jumalan kutsua läheisempään yhteyteen Hänen kanssaan. Tarina on pitkä enkä kirjoita sitä tähän kokonaan (saa tulla kysymään 😊), mutta sen voin sanoa, että tämän ahdistuksen johdattamana olen nyt täällä Naantalin seurakunnassa töissä.

Jumalan lisäksi tiellä on tarvittu toisia ihmisiä, anteeksiantoa, kestävyyttä, rohkeutta, itsehillintää, sinnikkyyttä… ja mitä vielä! Johdatus ei ole yleensä helppoa elämää mutta erittäin jännittävää ja mielenkiintoista. Se pitää sisällään mahtavia kokemuksia, suuria tunteita ja erittäin paljon kiitollista mieltä. Viikon 38 aiheena oli kiitollisuus ja se on yksi niistä asioista, jonka voimme omistaa Jumalan Sanan perusteella. Meitä kehotetaan kiittämään kaikesta, jopa vaikeuksista. Se tuntuu joskus katkeraltakin. Kirjoitin, että voimme ”omistaa” sen ja tarkoitan sillä, että Raamatussa sanotaan näinkin: ”Kiittäkää kaikesta. Tätä Jumala tahtoo teiltä, Kristuksen Jeesuksen omilta.” (1. Tess. 5:18). Kai kiittämällä siis vain nöyrrytään Jumalan tahtoon, joka on AINA hyvä meitä kohtaan. Kiitetään siis, vaikka ei tuntuisikaan siltä. Heti.

Anna Ojala, diakoni

Nonnana olemisen onnea

nonna

Kaikki joilla on pieniä lapsenlapsia, tiedätte tunteen. Sydän melkein pakahtuu, halu sulkea syliin pieni ihmislapsi ja torjua kaikki maailman pahuudet ulkopuolelle. Ajatusmaailmani muuttui melko paljon kun ensimmäisen kerran n. 1 ½ vuotta takaperin näin ensimmäisen ikioman lapsenlapsen. Tyttö, musta pitkä tukka joka sojotti joka suuntaan. Pienet kasvot kipristelivät, suu ammollaan haukotusta täynnä. Puolentoistavuoden päästä lapsi oli oppinut kävelemään, istumaan potalla, hakee tuttuja sanoja, tarkkailee maailmaa ja katsoo suoraan silmiin ihmetellen ja tutustuen. Ottaa kirjan käteen ja peruuttaa syliin, sitten luetaan. Näitä hetkiä kun voisi elää lopun ikäänsä, muttei voi. Lapsi kasvaa ja maailma muuttuu.

Ajatukset maailmasta, ympäristöstä ja luonnosta ovat saaneet uudenlaisen perspektiivin. Toivo siitä että maailma ei saastuisi, ilmasto ei lämpenisi liikaa, sotku ja sotta vähenisivät. Että olisi iloa maailmassa eikä sotia olisi. Liika tekniikka ei veisi ihmisenä olemisen perustaa, eikä perustarpeita. Ihmiset tulisivat ystävällisemmiksi toisilleen, suvaitsevaisemmiksi, että ihmisarvoa kunnioitetaan, ei vihapuheita eikä kiusaamista hyväksyttäisi missään muodossa.

Kunpa nämä 2010 luvulla syntyneet lapset voisivat tehdä tästä maailmasta erilaisen, toisia hyväksyvämmän, iloisemman ja onnellisemman. Sellaisen, että kaikki mahtuisivat kyytiin eikä kukaan jää yksin asemalle. Tätä rukoilen tänään sanoilla:

“Tule, Jeesus, lapses luo, armos, siunaukses suo. Tue pientä horjuvaa, johda tietä oikeaa.”

Anita Mäkilä, diakoniatyöntekijä

ps. Nonna on kreikankielinen sana mummusta tai mummosta tai mamasta tai isoäidistä tai famusta tai mummista tai mammasta tai mummasta tai mummelista …

Kiitos!

kiitoskukka

Kevät on taas jo takana päin ja kesä on alkanut. Meillä diakoniatyössä tämä merkitsee sitä, että vapaaehtoiset on päästetty kesälaitumille, ainakin melkein. Edelleen tiistaisin väsymättömimmät tekevät vuoroja kahvilassa ja kirpputorin myymälässä sekä hinnoittelussa. Myös lähimmäispalvelijat kodeissa ja saattohoidossa tekevät tärkeää työtään tarvittaessa. Seurakuntamme strategiassa sanotaan, että seurakuntalaiset osallistuvat toiminnan suunnitteluun ja toteuttamiseen sekä saavat kykynsä käyttöön. Tätä toteutamme yhdessä.  Kiitos teille kallisarvoiset vapaaehtoiset!

Ilman teitä seurakunta olisi paljon köyhempi ja hiljaisempi paikka. Teidän ansiostanne seurakuntakeskuksessa on kahvilatoimintaa lähes ympäri vuoden. Kahvila kokoaa ihmisiä yhteen, toimii levähdys ja virkistäytymispaikkana. Kahvilaan on hyvä tulla myös silloin, kun ei tiedä mitä tekisi tai vaikkapa yksinäisyys painaa. Sieltä löytyy aina halutessa juttuseuraa ja tarvittaessa saa olla myös rauhassa kaffekupposen ja päivän lehtien kanssa.

Kirpputori taas on diakonian avustustyön kannalta erittäin tärkeää työtä. Kirpputori on myös sitä työtä, jota meidän kaikkien on helppo tehdä ympäristön hyväksi. Ympäristökasvatussuunnitelmassamme kerrotaan, että otamme vastaan kierrätystavaraa sekä tekstiilejä kirpputorille ja asiakkaille jaettavaksi. Kierrätys on osa kristillistä vastuuta lähimmäisistä sekä koko luomakunnasta. Lahjoituksilla keräämme myös rahaa avustuksiin, jopa puolet koko vuotuisesta avustusbudjetistamme. Kirpputorilta olemme voineet varustaa myös henkilöitä, jotka perustavat kotiaan uudestaan. Vapaaehtoiset auttavat hienotunteisesti sosiaalitoimen kautta tulevia asiakkaita.

Toivon, että vapaaehtoistyö voisi tuottaa teille jatkossakin mielekästä tekemistä sekä iloa toisten auttamisesta. Toivon, että tulemalla seurakuntaan vapaaehtoistehtävään koette kuuluvanne yhteiseen ”ruumiiseen” jonka kaikkia jäseniä tarvitaan, että seurakunta olisi seurakunta. Rakennus ilman ihmisiä ja elämää ei sitä ole. Teidän ansiostanne seurakuntakeskuksessa käy kymmeniä ihmisiä päivittäin.

Olkaa siunattuja!

Terkuin, Anna Ojala (johtava diakoniatyöntekijä)

 

 

Valintoja

Taas on se aika vuodesta, jolloin arvioimme mennyttä ja suuntaamme ajatukset tulevaan. Moni kerhoryhmä päättyy, koulu päättyy, vanhempainvapaa päättyy.

Silloin kun jokin asia päättyy, jokin toinen vaihe alkaa. Koulu alkaa syksyllä, uusi harrastus kiinnostaa, ihmissuhteissa tapahtuu muutoksia ja olemme monta kertaa uuden äärellä.

Muutokset saavat meidät pohtimaan, mitä valintoja teen elämässä. Valintoja ohjaavat tietyt realiteetit, mutta myös arvomaailmamme ohjaa meitä tekemään valintoja.

Yksi suurimmista valinnoista nuorella on ammatinvalinta. Kun koulu loppuu -nuorten tulevaisuusraportti 2019-tutkimuksesta selviää lukiolaisten ja ammatillisten opiskelijoiden toiveet opinnoista. Ammatillisissa oppilaitoksissa janotaan enemmän käytäntöä ja lisää parempaa opetusta, kun joka viides lukiolainen kokee pakollisten aineiden määrän liian suurena. Lukiolaiset toivovat vähemmän paineita opiskeluun.

Ysiluokkalaisten ammattihaaveissa ei esiinny bloggajaa eikä tubettajaa, vaan suosiossa ovat arkkitehdin, lakimiehen, jalkapalloilijan, poliisin ja sairaanhoitajan ammatit.

Suurin merkitys T Median tekemän tutkimuksen mukaan nuorten tekemiin uravalintoihin on vanhemmilla ( 51 %) ja kavereilla (49%). Seuraavaksi eniten päätöksiin uravalintoihin vaikuttavat TET-jakso, opo, infot koulussa, kesätyö, videot ja sosiaalinen media.

Moni nuori on juuri nyt tilanteessa, jolloin pitää valita koulun päättyessä, mihin suunnistaa seuraavaksi. Osa voi kokea epävarmuuden kuormittavana. Joskus välivuosi tuo lisää ajatuksia tulevaisuudesta.

Kaiken keskellä on tärkeää, että jokaisella on joku läheinen, jonka kanssa voi pohtia omia arvovalintojaan. Kevät voi tuoda suuria helpotuksen ja onnen tunteita kuin myös pettymyksen ja surun. Pyydetään tähän Jumalan apua ja johdatusta.

Lopulta onnellisia asioita tässä ja nyt kevätjuhlien aikaan on myös kaunis luonto, jossa ladata akkuja. Toivotan jokaiselle hyvää alkavaa kesää Kirsi Koskisen runon sanoin:

”Onko onni tässä
valossa
meressä
välkehtivässä
vadelmissa
mansikoissa
mustikoissa
tuomen kukissa
sinivuokoissa
pellolta nousevassa oraassa
kastehelmissä
aamu-usvassa
kuiskeessa
utuisten vehreiden metsien

onni on tässä
yhdessäolossa
Isän sylissä
hymyssä
katseissa
läikkyvissä
sydämissä
hetken helmessä
kimmeltävässä.”

Tuulikki Palonen-Poikkeus, kasvatuksen työalavastaava

Annukka-papin kevätajatuksia

spring-276014

Mielessä on niin monia asioita. Ajatukset lähtevät kulkemaan jostain syystä menneeseen, niinkin kauas kuin paastonaikaan. Sopineeko tässä kohti kevättä enää niin kauas katsella? Käykäämme nyt Jerusalemiin… Jeesuksen kanssa, ristille asti. Paastonajan alkaessa usein tuntuu kuin harteille tulisi pieni paino. Se on kuitenkin hyvä paino, koska se auttaa muistamaan kaiken sen tärkeän, hyvän ja hedelmällisen, mitä paastonaika sisältää ja ennen kaikkea mahdollistaa. Palmusunnuntai, kiirastorstai, pitkäperjantai… Tarvitsemme kaiken tuon.

Mutta ei, paastonaika saa nyt väistyä mielestä, sillä on eletty kovin pitkälle siitä. Muistan pääsiäisyön ja sen hämäryyden, jopa pimeyden. Vielä vähän viipyili mielessä pitkänperjantain ja hiljaisen lauantain suru, menetys ja lopullisuuden tunne, silloinkin, vaikka me kristityt tiedämme toisin. Mutta koitti hetki, kun pimeään tulivat valon pilkahdukset.  Eikö kaikki olekaan tässä pimeässä? Sitten, valot syttyivät, ja valkeus, liljat ja kynttilät antoivat kaikki valonsa ja kertoivat, että Kristus nousi kuolleista.

Joka pääsiäinen käy niin, että se paastonajan paino lähtee harteilta pois, tulee keveyden tunne, melkeinpä helpotuksen tunne. Tiedänhän minä jo paastonaikana, että meidän Jeesuksemme elää, hän ei jäänyt ristille eikä hautaan. Tiedän, minkä rakkauden ja elämän, siksi myös ilon, ristinkuolema sisältää. Siltikin, joka pääsiäisenä helpotun ja hymyilen. Meille annettu elämä, Häneltä, joka rakastaa meitä ja iloitsee meistä.

Ja entä tämä kevät! Kävin pääsiäisen jälkeen Pohjois-Suomessa, ja niiden päivien aikana vihreys saapui tänne useampien hyvin lämpimien päivien myötä. Keittiön ikkunasta näkyvä pihlaja ei kantanut vihreää silmille nähdä kun lähdin. Kun tulin kotiin, en oikein tiennyt, mihin olisin silmäni pistänyt, niin hämmästyttävältä vihreys tuntui. Olisin halunnut katsella joka paikkaan yhtä aikaa. Saapuessani sattui vieläpä olemaan lämmin ilta, ihmiset liikkuivat sortseissa ja t-paidoissaan kadulla.

Lahjaa… Sitä on tuo kaikki. Lahjaa ovat nuo eri tilanteet ja niin kalenterivuoden kuin kirkkovuodenkin kierto. Kuljemme Jeesuksen seurassa, toinen toistemme sekä omien ajatustemme ja tilanteiden kanssa, elämme neljässä vuodenajassa. Saakoot nuo lahjat antaa sinulle voimaa ja toivoa, mitä elämässäsi paraikaa tapahtuukaan ja mitä tunnetkaan. Jumala siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua.

Annukka Lindberg, seurakuntapastori

Marin mietteitä

En ole ”hiljapajunkissatisuus – ihminen” menin sanomaan. Mieleeni nousi kuitenkin vastakkaisiakin ajatuksia. Tiedostin, että en juuri koskaan hakeudu sinne missä on paljon ääntä ja meteliä vaan pikemminkin sinne missä on rauhallista. Taannoisella Tallinnan matkallani aloin todella kaipaamaan niitä perinteisiä tuppisuu – suomalaisia, heitä ei ilmeisesti nykyään ole kovinkaan montaa, ainakaan laivareissuilla. Huomasin, että olen ottanut hiljaisuuden itsestään selvyytenä.

Arkeni täyttyy aika paljon sosiaalisista tilanteista mutta niissä on kuitenkin yleensä rauhallinen tunnelma. Yhdessä veisaamista ei ehkä voi pitää kovana metelinä. Ja tuleehan sitä itsekin ryhmätilanteessa joskus puhuttua päällekkäin mutta se johtuu siitä, että innostus valtaa mielen ja luulee jo kohta unohtavansa mitä piti sanoa.

Taustamusiikkia tai muuten vaan meteliä en halua, musiikkia voi kyllä kuunnella mutta sillä on sitten jokin tarkoitus ja oma paikkansa. Joskus meteli voi olla hauskaa jos se on iloista ystävien naurua ja tunnelma on rento.

Hiljaisuus itsessään on neutraali eli ei hyvä eikä huono. Tunnelman luo se mitä se mahdollistaa, jos se sallii ikävien asioiden nousun mieleen niin voi tulla hyvinkin huono olotila. Joskus taas mieleen voi nousta mukavia ja lohdullisia asioita. On sitäkin tapahtunut, että alkaa naurattamaan kun mieleen muistuu jokin hassu asia. Itsekseen naureskeluakin siis tapahtuu, myönnän.

Ja mitäs sitten jos nousee mieleen ikävä juttu ja tekisi mieli laittaa meteli päälle ettei sitä tarvitsisi ajatella? No, ainahan siitä puhutaan, että ei saisi tällaisia asioita torjua vaan pitäisi ottaa ne käsittelyyn, itsestään selvää latteutta. Jaa, no on siinä totuuskin… Voisiko mieltä painavista asioista puhua jollekin ja ainakin viedä rukouksessa Jumalan tietoon? Ahdistava tunne voisi helpottaa ja taakoista voisi päästää irti. Sitten olisi helpompi siirtyä pimeydestä valoon, paastonajasta pääsiäisen riemuun.

Mari Syrjäkoski-Vuollet
diakoniatyöntekijä