Joko nyt? Miksi tämä jaksaa vielä kiinnostaa?

Joko nyt? Vanha ehkä tuttukin sketsi nähtiin, kun ensimmäinen riparin iltaohjelma oli eilen. Tänään sunnuntaina päästiin kokonaisen rippikoulun makuun. Vielä moni asia vaatii totuttelua. Pian päivän rutiini käy tutuksi. Joitakin ohjelmia tullaan jopa odottamaan. Mutta viikko on pian ohi. Toivottavasti tästä jää jokin siemen itämään jokaisen sydämeen. Toivottavasti näemme näitä nuoria jatkossakin niin isostoiminnassa kuin muutenkin seurakunnan nuorten toiminnassa.

On siis sunnuntai. Leirin toinen päivä. Tänään on ollut oppitunteja. Äsken olivat rukoushelmet käytössä. On laulettu, on skabailtu (leirin ryhmäkilpailun nimi). On saatu hyvää ruokaa. Useimmat jopa nukkuivat ensimmäisenä yönä. Ehkäpä pääsemme myrskystä huolimatta huomenna Himokselle laskettelemaan. Saas nähdä kuinka kuudelta herääminen onnistuu. Tarkoituksemme on lähteä seitsemältä matkaan. Säätila vain näyttää hieman epätoivoiselta. Naantalissa ei ole lumesta arvaustakaan. Himoksella on toivottavasti tykkilunta vielä jäljellä.

Iltapäivän oppitunneilla kuuntelimme Lennart Saarta. On se vaan ihmeellinen tämä elämä. Ja koko maailma. Kaikki nuo yksityiskohdat. Eikä tiede löydä niihin edes perusteluja. Ei ihminen pärjää tieteellisellä järkeilyllä kun mietitään Jumalan luomistyön monimutkaisuutta ja yllättävää johdonmukaisuutta. Ei tätä kaikkea kukaan voi täysin ymmärtää. Vaikka meille jokaiselle on annettu supertietokone. Aivomme. Mutta Jumalalla on hyvä suunnitelma, joka alkoi luomisesta ja jatkuu yhä. Suunnitelma päättyy aikanaan, jolloin nähdään suunnitelman loppuosa. Nähdään se, kuinka meidät pelastettiin sittenkin.

Päivän jumiksen aiheena oli joulu. Kovin tuntuu olevan laulavainen porukka. Ensimmäinen leirijumis onnistui vallan hyvin. Kuulimme jouluevankeliumin. Pelastajamme syntyi seimeen. Jumala syntyi keskellemme. Jumalan pelastussuunnitelma sai näkyvän muodon. Kaikki kävi niin kuin oli ennalta kerrottu.

Vielä illan raamiksessa käytiin läpi tuhlaajapoikakertomusta. Poika, joka oli tuhlannut koko isältä saamansa omaisuuden, sai tulla kotiin. Ja sai vielä juhlavastaanoton. Samoin Taivaan Isäkin ajattelee meistä. Vaikka olemme tehneet monia asioita vastoin Hänen tahtoaan, kelpaamme Jumalalle. Kelpaamme kaikkine synteinemme, kun annamme ne Jeesuksen haltuun. Jeesuksen ristintyön tähden me pelastumme. Vain Jeesukseen turvautuen.

Joko taas? Tuo voisi olla vanhemman rippikoulun ohjaajan huokaus. Mutta ei. Jostain syystä vielä virtaa riittää. En ole ikinä laskenut sitä, kuinka mones rippikoulu on nyt menossa. Jos heittäisin hyvän arvauksen että yli 50 muttei vielä 100. Joku vuosi niitä on ollut kolme tai neljä. Mutta yleensä pari ryhmää. Toki Japanissa viettämieni 12 vuoden aikana ei rippikouluja ollut edes joka vuosi mutta oli silloinkin.

Miksi tämä jaksaa vielä kiinnostaa? Jokainen rippikoulu on erilainen. Jokaiselta nuorten ryhmältä oppii jotakin uutta. Niin opettaja oppii uutta. Siinä yksi syy jaksamiseen. On hienoa olla läsnä näkemässä Jumalan omaa työtään nuorissa. Rippikoulussa saa olla mukana seurakunnan perustehtävässä. Saa olla kertomassa Jeesuksesta ja rististä ja tyhjästä haudasta ja Isän rakkaudesta ja että jokainen ihminen on arvokas ja Isä haluaa jokaiselle kaikkein parasta ja Hän tahtoo pelastaa myös sinut. Saamme uskoa kaikki synnit anteeksi, kun kuulemme sanat:” Sinun puolestasi annettu ja vuodatettu.” Saa olla yhdessä nuorten kanssa ihmettelemässä Jumalan suurta Rakkautta. Ja saa olla siunaamassa jokaista nuorta elämän tiellä eteenpäin.

Timo “Timbe” Havukainen, nuorisotyönohjaaja

Kuopan toinen reuna

– Harry ja Meghan eroavat brittihovista.
– Suomessa ja Euroopassa on edelleen talouskriisiä.
– Iranin tilanteen aiheuttama ja ylläpitämä levottomuus jatkuu.

Ainakin nämä aiheet puhututtavat suomalaisia tällä hetkellä, kun blogia kirjoittaessani tutkin lehtien lööppejä.

Nuoria taitaa kuitenkin kiinnostaa ehkä enemmän Temptation Island Suomi -parien erot ja perheenlisäysuutiset tai ehkä CSGO joukkue ENCE:n putoaminen Katowice 2020 Major turnauksesta.

Luultavasti joku on kiinnostunut jääkiekosta, TPS:n rämpimisestä sarjataulukon hännillä ja nuorten Leijonien MM-tuloksesta vuodenvaihteessa. Myös oudon lämmin talvi mietityttää.

Unelmia ja uhkia siis. Unelmia on oikeasti enemmän kuin sensaatiolehdet uutisoivat. Niistä vain ei saa isoja otsikoita.

Maailma unelmineen ja uhkineen on se paikka, johon niin sinun kuin minunkin on lähdettävä unelmia metsästämään, uhkia väistelemään ja ne voittamaan.

Jotta siihen uskaltautuu, täytyy uskoa, että se on mahdollista ja, että se kannattaa. Täytyy olla toivo, että oma paikka löytyy.

Suomen Pankin entinen pääjohtaja Erkki Liikanen on joskus sanonut hienosti, kun hän mietti Suomen nostamista talouden taantumasta lisävelalla:

”Jos nähdään kuopan toinen reuna, voidaan rakentaa silta.” Velkaa voidaan hetkeksi ottaa, jos on edessä talouskasvua, jolla velat saadaan hoidettua ja talous tasapainoon. Mutta jos sitä kuopan toista reunaa eli talouskasvua ei nähdä, ei ole takeita siitä, että silta tulee koskaan valmiiksi. Ei ole mitään niin hyödytöntä kuin silta, joka ylittää vain puoleksi kuilun.

Eikä siltaa oikeasti kukaan lähde rakentamaan tietämättä sitä, mihin sen toinen pää tulee ja minkälainen on jänneväli tai minkälaiset lujuuslaskelmat tehdään. Kyllä Ukko-Pekan sillan rakennusvaiheessa on Luonnonmaa nähty.

Omassa elämässä siltaa lähdetään usein kuitenkin rakentamaan näkemättä sinne toiselle reunalle. Et esimerkiksi tarkkaan tiedä, miten tulet pärjäämään tai sijoittumaan työelämässä. Koulua käymällä tietenkin hankitaan valmiuksia siihen, että sitten tositilanteessa pärjäisi: henkisiä valmiuksia, ettei lannistu vaikeuksien koittaessa ja taidollisia valmiuksia, jotta voi ottaa vastaan monenlaista työtä ja lähestyä unelmiaan paremmin. Mutta pitkälti uskon varassa on mentävä, vai mitä?

Kristityt ovat katsoneet tulevaisuuteen sekä realistisesti että toiveikkaasti. Olen päässyt lukemaan erään suvun vanhoja kirjeitä, joissa korostuu esi-isien usko. Vaikka elämä oli kovaa, eikä leipä tullut helposti, niin Jumalaan luottaen päästiin elämässä eteenpäin. Tämän viestin haluan jättää teille myös tänään. Jumalaan luottaen päästään eteenpäin ja silta rakentuu tulevaisuuteen, vaikka se kuopan toinen reuna ei olisikaan näkyvissä.

Jere Peltonen, nuorisotyönohjaaja

 

Kontrasteja – ajatuksia loppiaisena 2020

Näin loppiaisen aikaan mietin, mitä assosiaatioita minulle tulee tästä juhlapyhästä mieleen. Tietenkin itämaan kolme viisasta miestä, jotka tähteä seuraten löysivät Jeesuksen ja veivät hänelle arvokkaita lahjoja. Tähtimerkki sai miehet huomaamaan, että oli kyseessä kaikkea muuta kuin tavallinen tapahtuma Betlehemissä.

Muuta kuin tavallinen oli myös Jeesuksen vauva-aika. Perhe joutui pakomatkalle. Voisi sanoa pakolaisiksi. Matkalle mukaan otettiin tietäjiltä saadut lahjat ja vähän välttämättömiä matkavarusteita, joitten turvin pelastauduttiin vainolta.

Olin hiljattain matkalla Balkanilla. Matka oli tarkoitettu hyvin järjestetyksi, mielenkiintoiseksi kiertomatkaksi Kroatiassa, Bosnia-Hertsegovinassa ja Montenegrossa. Mielenkiintoinen matka olikin, mutta vähän eri tavalla, mitä olin odottanut. Mietin etukäteen, olivatko kaikki hotellit hyviä ja nähtävyydet huikeita. Matka sai kuitenkin myös toisen näkökulman, kun heti aluksi koimme pienen maanjäristyksen ja illalla hotellihuoneessa uutisia katsellessa tajusimme, että yksi pakolaisleiri oli meitä melko lähellä. Pakolaisiksi olivat tällä kertaa lähteneet albaanit maanjäristystä pakoon. Leirillä oli ihmisillä vain vähän vaatteita, ruokaa oli liian vähän ja lääkkeitä. Tajusin, että ei ollut mitään väliä, miten monta tähteä majoituspaikkamme oli saanut ja mitä ruokaa tarjottaisiin illallisella. Tosi lähellä meitä ihmisillä oli todellinen huoli, selviäisivätkö he hengissä ja mihin he seuraavaksi voisivat päästä. Lämpöä tuotettiin pakolaisleiriin vain risuista kootun nuotion hehkulla.

Lähellämme oli myös tunnettu pyhiinvaelluspaikka, jossa kerrottiin kuuden nuoren saaneen ilmestyksen Marialta, Jeesuksen äidiltä. Tämä oli ilmestyksessä kehottanut nuoria seuraamaan Jeesusta ja rukoilemaan johdatusta elämään. Ilmestykset toistuivat ja paikkakunnalle oli sen jälkeen tullut paljon pyhiinvaeltajia.

Loppiaista pidetään kristillisessä perinteessä myös Jumalan ilmestymisen juhlana. Pyhä voi tulla todeksi meille niin monella tavalla ja ravistella meitä, kun se koskettaa. Pyhän kosketus tuo myös siunausta elämään. Selvää on kuitenkin, että rukouksessa on voimaa joka tapauksessa.

Tuulikki Palonen-Poikkeus
Lapsityönohjaaja/kasvatuksen työalavastaava

Muistoja yökirkosta

Yö kirkossa -tapahtuma tarjosi naantalilaisille koululaisille mahdollisuuden tutustua omaan kotikirkkoon seikkaillen

Voiko kirkossa olla yötä?

Marraskuun viimeisen päivän aamuna herään varhain, vaikka on lauantai ja olisin saanut nukkua pitkään. On rauhaton olo, sillä tänään on aivan poikkeuksellinen päivä. Osallistun Yö kirkossa -tapahtumaan yhdessä 30 lapsen ja muutaman aikuisen kanssa. Aiomme todellakin nukkua tulevan yön Naantalin kirkossa.

En koe olevani lainkaan leirihenkinen ihminen. Tarvitsen paljon omaa tilaa, ja aamuisinkin on saatava puoli tuntia hiljaisuutta kahvikupin äärellä ennen kuin minulle voi puhua. Mitäköhän tästä tulee? Jännittääköhän kaikkia yökirkkolaisia yhtä paljon kuin minua?

Tuntuu että edessämme on suuri seikkailu, sillä tätä ei ole kokeiltu Naantalissa koskaan aikaisemmin. Toisaalla Suomessa kirkot ovat jo koko syksyn ajan saaneet yöllisiä vieraita.

Seurakuntien järjestämät Yö kirkossa -tapahtumat saivat alkunsa Kallion ja Paavalin seurakuntien heittämästä haasteesta Suomen muille seurakunnille. Ajatuksena on kutsua seurakunnan kouluikäisiä jäseniä tutustumaan lähemmin omaan kotikirkkoonsa yökyläilyn merkeissä. Tapahtumat ovat olleet osa juhlavuoden 100 vuotta iloa – koululaiset kirkossa valtakunnallista toimintaa.

Yökyläilyjä kirkoissa on järjestetty myös muissa Pohjoismaissa. Esimerkiksi Norjassa tapahtuma tunnetaan nimellä Lys Vågen eli Valonkantajat ja siihen osallistuu adventtiaikaan jopa neljäsosa maan 11-vuotiaista.

Suomessa haasteeseen vastasi yli 40 seurakuntaa. Monet yöpyivät kirkossa ”valvomisen sunnuntaita” edeltävänä yönä marraskuun lopussa.

Nyt on viimein meidän vuoromme. Aloitamme yhteisen vuorokautemme lauantai-iltapäivällä Naantalin seurakuntakeskuksessa ja siirrymme illan aikana Naantalin kirkkoon, johon jäämme yöksi. Ensimmäisen adventtisunnuntain perhemessu on samalla koko tapahtuman päätösmessu.

Musiikintulkintaa ja näytelmäsaarnaa

Seurakuntakeskuksen aula kuhisee 4.-6.-luokkalaisia koululaisia. Monet odottelevat kavereitaan, joiden kanssa on yhdessä päätetty osallistua yökirkkoon. Joukossa on kuitenkin myös niitä, jotka ovat rohkeasti uskaltautuneet mukaan ilman tuttua ja turvallista ystävää.

Nuorisotyöntekijä Timo kutsuu meidät Café Armoon, jossa tutustumme ja syömme välipalaa. Sitten siirrymme pääsaliin, jossa on tarkoitus valmistella huominen messu yhdessä lasten kanssa.

Jere-nuorisotyöntekijän ja Elisa-kanttorin johdolla opettelemme kolme laulua messuun. Ilmassa on vielä alkujännitystä ja laulu on vähän vaisua, mutta lopulta Jani-pappi saa meidät kaikki hymyilemään pikaoppitunnilla musiikintulkinnasta. Miltä hoosiannan pitäisi kuulostaa? No tietysti iloiselta! Kuka laulaa iloisemmin, lapset vai aikuiset?

Seuraavaksi vuorossa on yllätys. Paljastuu, että lapset osallistuvat jopa huomiseen saarnaan, mutta ei mihin tahansa tavalliseen saarnaan vaan näytelmäsaarnaan. Osien jakaminen lasten syntymäpäivien perusteella murtaa lopullisesti jään ja tuntuu, että arimmatkin ovat täysillä mukana.

Mielikuvaharjoituksin tunnustelemme, millaista on sitten huomenna, kun tämä kaikki tehdään tositilanteessa seurakuntalaisten keskellä.

Päivällisen jälkeen on aika lähteä parijonossa kohti kirkkoa. Vastaantulijat hymyilevät meille. Keskittyessämme messuvalmisteluihin Naantaliin on satanut taivaan täydeltä uutta lunta. Mikä ihmeellisintä, kirkon kulmalla vilahtaa birgittalaisnunna! Ihan oikeasti! Näittekö sen?

Kirkkosali haltuun

Tämä kirkko on seisonut kaupungin sydämessä yli 500 vuotta. Ehkä vuosisatojen aikana täällä on joku joskus nukkunut. Sitä ei historia meille kerro. Mutta uskaltaisimmeko olettaa, että koskaan ennen täällä ei ole nukuttu teltoissa?

Pojat leiriytyvät pohjoiselle lehterille, tytöt eteläiselle. Järjestys on epäperinteinen, sillä keskiajalla pohjoislehteri oli birgittalaisluostarin nunnien omaa tilaa, kun taas pappismunkit kokoontuivat etelälehterille. Mutta mitäpä tuosta, sillä rajoja tässä rikotaan muutenkin – onhan keskikäytävällä kolme telttaa, urkujen vieressä kaksi ja triumfikaaren läheisyydessä yksi.

Iltaohjelma alkaa jouluseimen rakentamisella. Naantalin kirkon seimiasetelma on tuttu aikaisemmilta vuosilta, mutta nyt siinä näkyy lasten kädenjälki. Paimenet ja lampaat asettuvat siihen, mihin lapset haluavat. Maria ja Joosef aloittavat pitkän matkansa kohti Beetlehemiä.

Elisa-kanttori kertoo lapsille uruista ja ihan jokainen lapsi saa oman soittovuoron. 10-vuotiaan nuoren taiturin sävelet kantautuvat tähtiholveihin ja pysäyttävät, vaikka kirkkosali on täynnä liikettä ja hälinää.

Kuvasuunnistus tutustuttaa lapset kirkon eri tiloihin ja esineisiin. Mikä on kasukka? Tiesitkö, että kirkossa on morsiamille oma huone? Oletko koskaan aikaisemmin käynyt sakaristossa? Musavisassa taas muistellaan laulujen sanoja. Maailmassa monta on… erilaisia pokémoneja? Vai miten se nyt menikään?

Iltapalan ja -hartauden myötä rauhoitumme yöhön. Vielä hetken aikaa kirkkosalissa harhailee yksittäisiä kulkijoita, jotka eivät ihan vielä pysty asettumaan aloilleen uudessa tilanteessa. Keskiyöhön mennessä on melko hiljaista, vain isosten äänet erottuvat vaimeasti itäkuorista.

Minulla soi päässä Anna Puun biisi Mestaripiirros, jonka lauloimme yhdessä osana musavisaa. Koen oloni etuoikeutetuksi, kun saan valvoa täällä näiden kolmenkymmenen mestaripiirroksen unta.

Ilon siivin uuteen kirkkovuoteen

Ensimmäisen adventtisunnuntain aamu valkenee. Olen helpottunut; kaikki on edelleen hyvin. Onneksi joku on keittänyt kahvia. Syömme yhdessä aamupalaa, pakkaamme ja siivoamme.

Seurakuntamestari ja kirkkoherra saapuvat ja ohjaavat lapset viimeisiin messuvalmisteluihin. Joku saa kiinnittää numerot virsitauluihin, toinen sytyttää kynttilät, kolmas harjoittelee tekstin lukemista mikrofonin äärellä. Uusi kirkkovuosi alkaa tänään ja juhlan kunniaksi yksi lapsista asettaa paikoilleen valkeat kirkkotekstiilit.

Seikkailumme kirkossa huipentuu riemulliseen ensimmäisen adventtisunnuntain messuun, jossa lapset ovat vahvasti mukana alkukulkueesta aina viimeiseen virteen asti. Lähes täydessä kirkossa vallitsee valoisa osallisuuden henki.

En voi kuvitella käsinkosketeltavampaa tapaa virittäytyä adventtiin. Kirkon lattialla nukkuminen on ollut elämyksenä kaukana ylellisestä, mutta omalle epämukavuusalueelle uskaltautuminen on mahdollistanut sen, että olen saanut olla työkavereideni kanssa todistamassa lasten valtavaa iloa. Nuoruuden elämäniloa, joka kuuluu näiden ikiaikaisten muurien suojiin yhtä vahvasti kuin hiljainen hartaus ja kaipaus.

Myös oma lapseni osallistui yökirkkoon – eikä olisi halunnut lähteä pois. Mitä muuta voisimmekaan toivoa, kuin että seurakuntamme kouluikäiset jäsenet kokisivat kirkon omakseen. Parhaimmillaan Yö kirkossa -tapahtuma on voinut sytyttää lasten sydämiin kipinän, jonka hehku säilyy rippikouluun asti ja sen ylikin.

Teksti ja kuvat:  Larissa Riihihuhta, Naantalin seurakunnan osa-aikainen tiedotussihteeri

 



IMG_9336

IMG_9374


Ajatuksia tästä ajasta

Kauan sitten oli tapana esittää kaksi elokuvaa peräkkäin. Tämä tapa sai termikseen ”double feature”, ”kaksoistuotanto”. Vähän samankaltaisesti sisällytänkin nyt blogiini kaksi eri ajatusta yhden sijaan, joten olkoon tämä kuin oma, nuorisotyönohjaajan ”double feature”.

Katoava luonnonvara?

Olemme päässeet pitämään aamunavauksia Naantalin kouluissa, kiitokset kouluille niistä. On ollut hienoa päästä tutustumaan eri kouluihin ja moikkaamaan niin oppilaita kuin opettajiakin. Nyt kuitenkin kouluilla käyminen aamunavausten merkeissä on ehkä loppumassa jollain aikavälillä. Epäsuorasti asiaan vaikuttaa pienen, mutta äänekkään joukon ääni tiedotusvälineissä. Eikä siinä mitään vikaa tai väärää olekaan, mielipiteitä saa jokainen esittää ja tuoda julki.

Hämmentävää tässä kaikessa on kuitenkin yleisesti ottaen kristinuskon tilanne meillä Suomessa; suurta osaa ihmisiä koskevaa kristinuskoa halutaan pitää poissa näkyvistä. Ymmärtäisin, jos kristinuskoon kielteisesti suhtautuvia olisi valtaosa väestöstä tai edes huomioitavan suuri osa, mutta todellisuudessa heitä on vain vähän. Ihmettelen suuresti, että missä kohtaa meille on käynyt niin, että pieni vähemmistö on päässyt valitsemaan kaikkien puolesta, mihin uskomme tai mitä perinteitä noudatamme?

Nousen ja paranen

”Ei voinu sattua.”, ”Et kai sä nyt ala itkeä?”
”Ei noin iso poika enää itke.”

Me suomalaiset olemme jännää kansaa verrattuna moniin muihin. Meitä kuvaillaan hiljaisiksi ja etäisiksi varsinkin tuntemattomien kanssa, ja olemme muutoinkin ulkomaalaisten mielestä varautuneita. Pidämme riittävät välit bussipysäkillä, emme pidä kovinkaan suurta meteliä oikein missään ja pidämme asiat omana tietonamme.

Suomalainen ei muutoinkaan näytä tunteitaan, mutta suomalaisesta miehestä surun tunteita saa välillä todella etsiä. Väittäisin, että tämä johtuu ainakin jollain tasolla kasvatuksestamme. Meidät usein kasvatetaan ajattelemaan niin, että mies on heikko, jos hän itkee. ”Elämä nyt vain on tämmöistä, mitäs siinä märiset”, ja niin edespäin. Meitä opetetaan tekemään kuten blogin loppuun linkatun Stam1nan Elämänlanka -kappaleessakin sanotaan, ”en aio ommella kiinni haavaa, nousen ja paranen.”

Elämä toki on sellaista, sille ei mitään voi. Mutta sen käsittelemiselle voi. Surua, oli se sitten mistä johtuvaa tahansa, on tärkeää opetella käsittelemään. Mieskin saa itkeä, välillä olisi jopa vähän syytäkin. Asioita voidaan ottaa esille, keskustella ja käsitellä. Siinä voivat auttaa vanhemmat, isovanhemmat, siskot ja veljet, ystävät, kaverit, tai monet eri alojen ammattilaiset.

Erilaisten tunteiden ja tuntemusten käsitteleminen on meillä suomalaisilla vielä hieman lapsenkengissä, mutta pikkuhiljaa avaudumme, kun saamme avautua. Minusta meillä miehillä on tärkeä rooli tämän asian opettamisessa lapsillemme siinä missä naisillakin.

Yritetään me olla hyviä ja huomaavaisia vanhempia lapsillemme, vaikka meille itsellemme ei aina oltaisikaan oltu. Meistä se muutos lähtee.

Jari Hiitola, nuorisotyönohjaaja

Stam1na – Elämänlanka : https://www.youtube.com/watch?v=9CyCP-romzo

Jouluton joulu

Joulun maassa Israelissa kibbutsilla töissä ollessani vietin ensimmäisen joulun, joka oli normaali työpäivä. Silloin havahduin ensi kertaa miettimään erilaisten juhla-aikojen ja niihin liittyvien rituaalien ja tapojen merkitystä oman sisäisen mielentilan kannalta. On vaikeampi viettää joulua, kun mikään ympärillä ei viittaa siihen eikä luo puitteita. Tänä päivänä tosin moni kaipaisi juuri sitä, ettei jouluun valmistautuminen alkaisi niin varhain. Joulun odotus kun voi olla myös stressiä tuottavaa, jos mielessä liikkuu hoidettavien asioiden pitkä lista.

Odottaminen on mukavaa ja jännittävää, kun odottaa jotain iloista asiaa. Lapsille joulun odotus on yleensä niitä mukavimpia odotusaikoja. Joulukalenterin avaaminen on jännittävää ja kalenterin luukkujen takaa löytyy tuttuja hahmoja: enkeleitä, lumiukkoja, pikkulintuja, kynttilöitä ja seimiasetelma, kaikkea mikä liittyy joulun odotukseen. Vaan entä jos tuntuu, ettei elämässä ole enää oikein mitään odotettavaa. Ystävät ja sukulaiset ovat kaukana tai niitä on vähän eikä suhteetkaan niin kovin lämpimät.

Odottaminen voi olla tuskallista, jos ei tiedä toteutuuko se mitä toivomme tai kuinka kauan siihen menee. Joka tapauksessa aina me elämässä jotain odotamme, työssä ollessa lomaa, työttömänä ollessa töiden löytymistä tai mitä milloinkin.

Entä koko kansakuntana – ehkä linnanjuhlien pukukavalkadia tai presidentin uudenvuodenpuhetta. Niistä riittää ainakin puhetta vielä pitkään itse tapahtuman jälkeen. Ilmastokysymykset ovat tänä vuonna olleet uutisissa ja sosiaalisen median keskusteluissa monistakin eri syistä eikä vähiten Greta Thunbergin vuoksi. Koko maailma odottaa saavutetaanko sillä saralla jotain edistystä, yhteistä sopimussta tai kenties jotain teknistä keksintöä, joka ratkaisisi vallitsevat ongelmat.

Omassa pienessä elämässäni odotan ehkä edellä mainittuja asioita omalla tavallani, vaikka usein arki onkin enemmän tai vähemmän tasapainon ja sisäisen rauhan etsintää. Jouluna enkelit laulavat ” Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa”. Tässä on kaikki mitä lopulta tarvitsen, Jumalan rakkaus ja rauha ihmisten kanssa.

Rauno Vesti, pappi

Mainiota marraskuuta!

Marraskuu meinaa mahdollista mustahkoa maisemaa, mutta marraskuu mahdollistaa myös monia muhevia, mieltä miellyttäviä maistiaisia. Muikeana mussutusta, makeisten mellimäistä makua maistellen. Muista myös makoisat mandariinit, mangot, melonit, monivivahteinen maa-artisokka, mukulaselleri, mustajuuri – mausteyrtit mukaan! Monet menevät monet metrit metsässä, mainiota. Mukavaa makoilla myös, maailmanympärysmatkaa, mikseipä myös maailman moninaisuutta mietiskellen.

Kääriydytään marraskuun mahdollisuuksiin ja katsotaan valoa kohti. Meillä on Kristus, jonka kanssa voimme tänäänkin taivaltaa, jättää itsemme hänen käsiinsä turvallisesti. Hän on luonasi, sinun vierelläsi.

Toivotan Sinulle siunattua, valon ja toivon täyttämää marraskuuta!

Annukka-pappi
Naantalin seurakunta