Kontrasteja – ajatuksia loppiaisena 2020

Näin loppiaisen aikaan mietin, mitä assosiaatioita minulle tulee tästä juhlapyhästä mieleen. Tietenkin itämaan kolme viisasta miestä, jotka tähteä seuraten löysivät Jeesuksen ja veivät hänelle arvokkaita lahjoja. Tähtimerkki sai miehet huomaamaan, että oli kyseessä kaikkea muuta kuin tavallinen tapahtuma Betlehemissä.

Muuta kuin tavallinen oli myös Jeesuksen vauva-aika. Perhe joutui pakomatkalle. Voisi sanoa pakolaisiksi. Matkalle mukaan otettiin tietäjiltä saadut lahjat ja vähän välttämättömiä matkavarusteita, joitten turvin pelastauduttiin vainolta.

Olin hiljattain matkalla Balkanilla. Matka oli tarkoitettu hyvin järjestetyksi, mielenkiintoiseksi kiertomatkaksi Kroatiassa, Bosnia-Hertsegovinassa ja Montenegrossa. Mielenkiintoinen matka olikin, mutta vähän eri tavalla, mitä olin odottanut. Mietin etukäteen, olivatko kaikki hotellit hyviä ja nähtävyydet huikeita. Matka sai kuitenkin myös toisen näkökulman, kun heti aluksi koimme pienen maanjäristyksen ja illalla hotellihuoneessa uutisia katsellessa tajusimme, että yksi pakolaisleiri oli meitä melko lähellä. Pakolaisiksi olivat tällä kertaa lähteneet albaanit maanjäristystä pakoon. Leirillä oli ihmisillä vain vähän vaatteita, ruokaa oli liian vähän ja lääkkeitä. Tajusin, että ei ollut mitään väliä, miten monta tähteä majoituspaikkamme oli saanut ja mitä ruokaa tarjottaisiin illallisella. Tosi lähellä meitä ihmisillä oli todellinen huoli, selviäisivätkö he hengissä ja mihin he seuraavaksi voisivat päästä. Lämpöä tuotettiin pakolaisleiriin vain risuista kootun nuotion hehkulla.

Lähellämme oli myös tunnettu pyhiinvaelluspaikka, jossa kerrottiin kuuden nuoren saaneen ilmestyksen Marialta, Jeesuksen äidiltä. Tämä oli ilmestyksessä kehottanut nuoria seuraamaan Jeesusta ja rukoilemaan johdatusta elämään. Ilmestykset toistuivat ja paikkakunnalle oli sen jälkeen tullut paljon pyhiinvaeltajia.

Loppiaista pidetään kristillisessä perinteessä myös Jumalan ilmestymisen juhlana. Pyhä voi tulla todeksi meille niin monella tavalla ja ravistella meitä, kun se koskettaa. Pyhän kosketus tuo myös siunausta elämään. Selvää on kuitenkin, että rukouksessa on voimaa joka tapauksessa.

Tuulikki Palonen-Poikkeus
Lapsityönohjaaja/kasvatuksen työalavastaava

Muistoja yökirkosta

Yö kirkossa -tapahtuma tarjosi naantalilaisille koululaisille mahdollisuuden tutustua omaan kotikirkkoon seikkaillen

Voiko kirkossa olla yötä?

Marraskuun viimeisen päivän aamuna herään varhain, vaikka on lauantai ja olisin saanut nukkua pitkään. On rauhaton olo, sillä tänään on aivan poikkeuksellinen päivä. Osallistun Yö kirkossa -tapahtumaan yhdessä 30 lapsen ja muutaman aikuisen kanssa. Aiomme todellakin nukkua tulevan yön Naantalin kirkossa.

En koe olevani lainkaan leirihenkinen ihminen. Tarvitsen paljon omaa tilaa, ja aamuisinkin on saatava puoli tuntia hiljaisuutta kahvikupin äärellä ennen kuin minulle voi puhua. Mitäköhän tästä tulee? Jännittääköhän kaikkia yökirkkolaisia yhtä paljon kuin minua?

Tuntuu että edessämme on suuri seikkailu, sillä tätä ei ole kokeiltu Naantalissa koskaan aikaisemmin. Toisaalla Suomessa kirkot ovat jo koko syksyn ajan saaneet yöllisiä vieraita.

Seurakuntien järjestämät Yö kirkossa -tapahtumat saivat alkunsa Kallion ja Paavalin seurakuntien heittämästä haasteesta Suomen muille seurakunnille. Ajatuksena on kutsua seurakunnan kouluikäisiä jäseniä tutustumaan lähemmin omaan kotikirkkoonsa yökyläilyn merkeissä. Tapahtumat ovat olleet osa juhlavuoden 100 vuotta iloa – koululaiset kirkossa valtakunnallista toimintaa.

Yökyläilyjä kirkoissa on järjestetty myös muissa Pohjoismaissa. Esimerkiksi Norjassa tapahtuma tunnetaan nimellä Lys Vågen eli Valonkantajat ja siihen osallistuu adventtiaikaan jopa neljäsosa maan 11-vuotiaista.

Suomessa haasteeseen vastasi yli 40 seurakuntaa. Monet yöpyivät kirkossa ”valvomisen sunnuntaita” edeltävänä yönä marraskuun lopussa.

Nyt on viimein meidän vuoromme. Aloitamme yhteisen vuorokautemme lauantai-iltapäivällä Naantalin seurakuntakeskuksessa ja siirrymme illan aikana Naantalin kirkkoon, johon jäämme yöksi. Ensimmäisen adventtisunnuntain perhemessu on samalla koko tapahtuman päätösmessu.

Musiikintulkintaa ja näytelmäsaarnaa

Seurakuntakeskuksen aula kuhisee 4.-6.-luokkalaisia koululaisia. Monet odottelevat kavereitaan, joiden kanssa on yhdessä päätetty osallistua yökirkkoon. Joukossa on kuitenkin myös niitä, jotka ovat rohkeasti uskaltautuneet mukaan ilman tuttua ja turvallista ystävää.

Nuorisotyöntekijä Timo kutsuu meidät Café Armoon, jossa tutustumme ja syömme välipalaa. Sitten siirrymme pääsaliin, jossa on tarkoitus valmistella huominen messu yhdessä lasten kanssa.

Jere-nuorisotyöntekijän ja Elisa-kanttorin johdolla opettelemme kolme laulua messuun. Ilmassa on vielä alkujännitystä ja laulu on vähän vaisua, mutta lopulta Jani-pappi saa meidät kaikki hymyilemään pikaoppitunnilla musiikintulkinnasta. Miltä hoosiannan pitäisi kuulostaa? No tietysti iloiselta! Kuka laulaa iloisemmin, lapset vai aikuiset?

Seuraavaksi vuorossa on yllätys. Paljastuu, että lapset osallistuvat jopa huomiseen saarnaan, mutta ei mihin tahansa tavalliseen saarnaan vaan näytelmäsaarnaan. Osien jakaminen lasten syntymäpäivien perusteella murtaa lopullisesti jään ja tuntuu, että arimmatkin ovat täysillä mukana.

Mielikuvaharjoituksin tunnustelemme, millaista on sitten huomenna, kun tämä kaikki tehdään tositilanteessa seurakuntalaisten keskellä.

Päivällisen jälkeen on aika lähteä parijonossa kohti kirkkoa. Vastaantulijat hymyilevät meille. Keskittyessämme messuvalmisteluihin Naantaliin on satanut taivaan täydeltä uutta lunta. Mikä ihmeellisintä, kirkon kulmalla vilahtaa birgittalaisnunna! Ihan oikeasti! Näittekö sen?

Kirkkosali haltuun

Tämä kirkko on seisonut kaupungin sydämessä yli 500 vuotta. Ehkä vuosisatojen aikana täällä on joku joskus nukkunut. Sitä ei historia meille kerro. Mutta uskaltaisimmeko olettaa, että koskaan ennen täällä ei ole nukuttu teltoissa?

Pojat leiriytyvät pohjoiselle lehterille, tytöt eteläiselle. Järjestys on epäperinteinen, sillä keskiajalla pohjoislehteri oli birgittalaisluostarin nunnien omaa tilaa, kun taas pappismunkit kokoontuivat etelälehterille. Mutta mitäpä tuosta, sillä rajoja tässä rikotaan muutenkin – onhan keskikäytävällä kolme telttaa, urkujen vieressä kaksi ja triumfikaaren läheisyydessä yksi.

Iltaohjelma alkaa jouluseimen rakentamisella. Naantalin kirkon seimiasetelma on tuttu aikaisemmilta vuosilta, mutta nyt siinä näkyy lasten kädenjälki. Paimenet ja lampaat asettuvat siihen, mihin lapset haluavat. Maria ja Joosef aloittavat pitkän matkansa kohti Beetlehemiä.

Elisa-kanttori kertoo lapsille uruista ja ihan jokainen lapsi saa oman soittovuoron. 10-vuotiaan nuoren taiturin sävelet kantautuvat tähtiholveihin ja pysäyttävät, vaikka kirkkosali on täynnä liikettä ja hälinää.

Kuvasuunnistus tutustuttaa lapset kirkon eri tiloihin ja esineisiin. Mikä on kasukka? Tiesitkö, että kirkossa on morsiamille oma huone? Oletko koskaan aikaisemmin käynyt sakaristossa? Musavisassa taas muistellaan laulujen sanoja. Maailmassa monta on… erilaisia pokémoneja? Vai miten se nyt menikään?

Iltapalan ja -hartauden myötä rauhoitumme yöhön. Vielä hetken aikaa kirkkosalissa harhailee yksittäisiä kulkijoita, jotka eivät ihan vielä pysty asettumaan aloilleen uudessa tilanteessa. Keskiyöhön mennessä on melko hiljaista, vain isosten äänet erottuvat vaimeasti itäkuorista.

Minulla soi päässä Anna Puun biisi Mestaripiirros, jonka lauloimme yhdessä osana musavisaa. Koen oloni etuoikeutetuksi, kun saan valvoa täällä näiden kolmenkymmenen mestaripiirroksen unta.

Ilon siivin uuteen kirkkovuoteen

Ensimmäisen adventtisunnuntain aamu valkenee. Olen helpottunut; kaikki on edelleen hyvin. Onneksi joku on keittänyt kahvia. Syömme yhdessä aamupalaa, pakkaamme ja siivoamme.

Seurakuntamestari ja kirkkoherra saapuvat ja ohjaavat lapset viimeisiin messuvalmisteluihin. Joku saa kiinnittää numerot virsitauluihin, toinen sytyttää kynttilät, kolmas harjoittelee tekstin lukemista mikrofonin äärellä. Uusi kirkkovuosi alkaa tänään ja juhlan kunniaksi yksi lapsista asettaa paikoilleen valkeat kirkkotekstiilit.

Seikkailumme kirkossa huipentuu riemulliseen ensimmäisen adventtisunnuntain messuun, jossa lapset ovat vahvasti mukana alkukulkueesta aina viimeiseen virteen asti. Lähes täydessä kirkossa vallitsee valoisa osallisuuden henki.

En voi kuvitella käsinkosketeltavampaa tapaa virittäytyä adventtiin. Kirkon lattialla nukkuminen on ollut elämyksenä kaukana ylellisestä, mutta omalle epämukavuusalueelle uskaltautuminen on mahdollistanut sen, että olen saanut olla työkavereideni kanssa todistamassa lasten valtavaa iloa. Nuoruuden elämäniloa, joka kuuluu näiden ikiaikaisten muurien suojiin yhtä vahvasti kuin hiljainen hartaus ja kaipaus.

Myös oma lapseni osallistui yökirkkoon – eikä olisi halunnut lähteä pois. Mitä muuta voisimmekaan toivoa, kuin että seurakuntamme kouluikäiset jäsenet kokisivat kirkon omakseen. Parhaimmillaan Yö kirkossa -tapahtuma on voinut sytyttää lasten sydämiin kipinän, jonka hehku säilyy rippikouluun asti ja sen ylikin.

Teksti ja kuvat:  Larissa Riihihuhta, Naantalin seurakunnan osa-aikainen tiedotussihteeri

 



IMG_9336

IMG_9374


Ajatuksia tästä ajasta

Kauan sitten oli tapana esittää kaksi elokuvaa peräkkäin. Tämä tapa sai termikseen ”double feature”, ”kaksoistuotanto”. Vähän samankaltaisesti sisällytänkin nyt blogiini kaksi eri ajatusta yhden sijaan, joten olkoon tämä kuin oma, nuorisotyönohjaajan ”double feature”.

Katoava luonnonvara?

Olemme päässeet pitämään aamunavauksia Naantalin kouluissa, kiitokset kouluille niistä. On ollut hienoa päästä tutustumaan eri kouluihin ja moikkaamaan niin oppilaita kuin opettajiakin. Nyt kuitenkin kouluilla käyminen aamunavausten merkeissä on ehkä loppumassa jollain aikavälillä. Epäsuorasti asiaan vaikuttaa pienen, mutta äänekkään joukon ääni tiedotusvälineissä. Eikä siinä mitään vikaa tai väärää olekaan, mielipiteitä saa jokainen esittää ja tuoda julki.

Hämmentävää tässä kaikessa on kuitenkin yleisesti ottaen kristinuskon tilanne meillä Suomessa; suurta osaa ihmisiä koskevaa kristinuskoa halutaan pitää poissa näkyvistä. Ymmärtäisin, jos kristinuskoon kielteisesti suhtautuvia olisi valtaosa väestöstä tai edes huomioitavan suuri osa, mutta todellisuudessa heitä on vain vähän. Ihmettelen suuresti, että missä kohtaa meille on käynyt niin, että pieni vähemmistö on päässyt valitsemaan kaikkien puolesta, mihin uskomme tai mitä perinteitä noudatamme?

Nousen ja paranen

”Ei voinu sattua.”, ”Et kai sä nyt ala itkeä?”
”Ei noin iso poika enää itke.”

Me suomalaiset olemme jännää kansaa verrattuna moniin muihin. Meitä kuvaillaan hiljaisiksi ja etäisiksi varsinkin tuntemattomien kanssa, ja olemme muutoinkin ulkomaalaisten mielestä varautuneita. Pidämme riittävät välit bussipysäkillä, emme pidä kovinkaan suurta meteliä oikein missään ja pidämme asiat omana tietonamme.

Suomalainen ei muutoinkaan näytä tunteitaan, mutta suomalaisesta miehestä surun tunteita saa välillä todella etsiä. Väittäisin, että tämä johtuu ainakin jollain tasolla kasvatuksestamme. Meidät usein kasvatetaan ajattelemaan niin, että mies on heikko, jos hän itkee. ”Elämä nyt vain on tämmöistä, mitäs siinä märiset”, ja niin edespäin. Meitä opetetaan tekemään kuten blogin loppuun linkatun Stam1nan Elämänlanka -kappaleessakin sanotaan, ”en aio ommella kiinni haavaa, nousen ja paranen.”

Elämä toki on sellaista, sille ei mitään voi. Mutta sen käsittelemiselle voi. Surua, oli se sitten mistä johtuvaa tahansa, on tärkeää opetella käsittelemään. Mieskin saa itkeä, välillä olisi jopa vähän syytäkin. Asioita voidaan ottaa esille, keskustella ja käsitellä. Siinä voivat auttaa vanhemmat, isovanhemmat, siskot ja veljet, ystävät, kaverit, tai monet eri alojen ammattilaiset.

Erilaisten tunteiden ja tuntemusten käsitteleminen on meillä suomalaisilla vielä hieman lapsenkengissä, mutta pikkuhiljaa avaudumme, kun saamme avautua. Minusta meillä miehillä on tärkeä rooli tämän asian opettamisessa lapsillemme siinä missä naisillakin.

Yritetään me olla hyviä ja huomaavaisia vanhempia lapsillemme, vaikka meille itsellemme ei aina oltaisikaan oltu. Meistä se muutos lähtee.

Jari Hiitola, nuorisotyönohjaaja

Stam1na – Elämänlanka : https://www.youtube.com/watch?v=9CyCP-romzo

Jouluton joulu

Joulun maassa Israelissa kibbutsilla töissä ollessani vietin ensimmäisen joulun, joka oli normaali työpäivä. Silloin havahduin ensi kertaa miettimään erilaisten juhla-aikojen ja niihin liittyvien rituaalien ja tapojen merkitystä oman sisäisen mielentilan kannalta. On vaikeampi viettää joulua, kun mikään ympärillä ei viittaa siihen eikä luo puitteita. Tänä päivänä tosin moni kaipaisi juuri sitä, ettei jouluun valmistautuminen alkaisi niin varhain. Joulun odotus kun voi olla myös stressiä tuottavaa, jos mielessä liikkuu hoidettavien asioiden pitkä lista.

Odottaminen on mukavaa ja jännittävää, kun odottaa jotain iloista asiaa. Lapsille joulun odotus on yleensä niitä mukavimpia odotusaikoja. Joulukalenterin avaaminen on jännittävää ja kalenterin luukkujen takaa löytyy tuttuja hahmoja: enkeleitä, lumiukkoja, pikkulintuja, kynttilöitä ja seimiasetelma, kaikkea mikä liittyy joulun odotukseen. Vaan entä jos tuntuu, ettei elämässä ole enää oikein mitään odotettavaa. Ystävät ja sukulaiset ovat kaukana tai niitä on vähän eikä suhteetkaan niin kovin lämpimät.

Odottaminen voi olla tuskallista, jos ei tiedä toteutuuko se mitä toivomme tai kuinka kauan siihen menee. Joka tapauksessa aina me elämässä jotain odotamme, työssä ollessa lomaa, työttömänä ollessa töiden löytymistä tai mitä milloinkin.

Entä koko kansakuntana – ehkä linnanjuhlien pukukavalkadia tai presidentin uudenvuodenpuhetta. Niistä riittää ainakin puhetta vielä pitkään itse tapahtuman jälkeen. Ilmastokysymykset ovat tänä vuonna olleet uutisissa ja sosiaalisen median keskusteluissa monistakin eri syistä eikä vähiten Greta Thunbergin vuoksi. Koko maailma odottaa saavutetaanko sillä saralla jotain edistystä, yhteistä sopimussta tai kenties jotain teknistä keksintöä, joka ratkaisisi vallitsevat ongelmat.

Omassa pienessä elämässäni odotan ehkä edellä mainittuja asioita omalla tavallani, vaikka usein arki onkin enemmän tai vähemmän tasapainon ja sisäisen rauhan etsintää. Jouluna enkelit laulavat ” Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa”. Tässä on kaikki mitä lopulta tarvitsen, Jumalan rakkaus ja rauha ihmisten kanssa.

Rauno Vesti, pappi

Mainiota marraskuuta!

Marraskuu meinaa mahdollista mustahkoa maisemaa, mutta marraskuu mahdollistaa myös monia muhevia, mieltä miellyttäviä maistiaisia. Muikeana mussutusta, makeisten mellimäistä makua maistellen. Muista myös makoisat mandariinit, mangot, melonit, monivivahteinen maa-artisokka, mukulaselleri, mustajuuri – mausteyrtit mukaan! Monet menevät monet metrit metsässä, mainiota. Mukavaa makoilla myös, maailmanympärysmatkaa, mikseipä myös maailman moninaisuutta mietiskellen.

Kääriydytään marraskuun mahdollisuuksiin ja katsotaan valoa kohti. Meillä on Kristus, jonka kanssa voimme tänäänkin taivaltaa, jättää itsemme hänen käsiinsä turvallisesti. Hän on luonasi, sinun vierelläsi.

Toivotan Sinulle siunattua, valon ja toivon täyttämää marraskuuta!

Annukka-pappi
Naantalin seurakunta

Valo voittaa pimeän

Siirrymme lokakuun viimeisenä viikonloppuna taas talviaikaan. Illat pimenevät, puut riisuutuvat lehdistä ja maailma näyttää harmaalta.

Ulkoisen pimeyden ohella elämä vie meitä joskus myös sisäiseen pimeyteen. Monia meistä pimeys väsyttää, lamaannuttaa ja masentaa. Menetykset ja epäonnistumiset tulevat lupaa kysymättä ja voivat viedä meiltä voimia ja uskoa elämään. Silloin varsinkin tarvitsemme rohkaisua ja valoa, jotta pääsemme pimeässä eteenpäin. Jo pienikin valonpilkahdus näkyy kauas ja valaisee pimeässä.

Vuoden pimeimpään aikaan sijoittuva Pyhäinpäivä (2.11.) tuo valoa syksyn synkkyyteen, kun ihmiset sytyttävät kynttilöitä edesmenneiden läheisten haudoille. Hautausmaa on kuin tulimeri. Kuolleiden muistelemisen, ikävän ja kaipauksen lisäksi Pyhäinpäivänä kynttilän liekki muistuttaa meitä jälleennäkemisen toivosta, jonka varassa saamme elää.

Jeesus sanoo:” Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.” (Joh 8:12). Jumalan sana on valo, joka rohkaisee meitä ja antaa meille uutta voimaa ja uskoa paremmasta.

”Maailman olet valkeus vain sinä, valtiaani. Kun kohtaa mielen masennus ja haittaa toimintaani, kirkasta ,Jeesus ,kasvosi, katsahda minun puoleeni ja huolten alta auta.” vk 543:3

Minna Pykälämaa,
diakonissa

Kastepappina rippikoululaiseni perheessä…IHANAA!

Joskus ja aika useinkin mietin, onko riparin jälkeistä elämää. Laitan rippileirillä paljon peliin: kerron kokemuksia, joissa olen kokenut Jumalan johdatusta, kerron kaksoisveljeni Ollin kuolemasta ja mitä koko perhettä koettelevasta kärsimyksestä seurasi. Nämä ja monet muut rohkaisevat ja varoittavat tarinat tulee kerrottua vähäisten yöunien ja valvottujen iltojen lomassa. Sitten rippileiri päättyy ja on mitä juhlallisin rippikoulun päätös, konfirmaatio. Sitten kaikki onkin jo ohi. Välttämättä en näe rippikoululaisiani juurikaan paitsi niitä, jotka saamme houkuteltua isosiksi. Kaikki jää ikään kuin uskon varaan vaikuttamaan. Voi vain kuvitella millainen pudotus arkeen on rippikoululaisillakin. Rippileirin ohjelmahan on lähes minuuttiaikataulutettua… Ja sitten kaikki lehahtavat kuin tuhka tuuleen…

Vai lehahtivatko…? – Ei. Nimittäin olen juuri tavannut rippikoululaiseni hänen vauvansa kastepapin ominaisuudessa. Ei voi kuin sanoa kiitos ihanat nuoret ja kiitos Taivaan Isä, että saan olla työssäni jakamassa Sinun antamiasi helmiä yhdessä rippikoululaisten kanssa.

Utån riparilla olleen Annabellan kanssa muistelemme rippileiriä kastekeskustelun yhteydessä, mitä siitä mielessä vielä yhdeksänkin vuoden jälkeen. Saan palautetta hienosta leirikokemuksesta.

Se on konkreettinen muistutus siitä, että teemme tärkeää työtä. Äiti ja isä, jotka ovat kokeneet saavansa paljon rippileiriltä, haluavat lapsilleen saman hyvän kokemuksen, ensin kasteen ja sitten rippikoulun. Kaste siis kantaa läpi elämän. Me luomme yhdessä Taivaan Isän kanssa todellista perustaa monien nuorten elämään.

Ja nyt kun saan olla kastamassa oman rippilapseni lapsen, herättää se melkeinpä ”isoäitimäisiä” tunteita. Olen kolmen lapsen äiti ja minulla on kolme lastenlasta, mutta minulla on myös rippilasten lapsia, joita kohtaan minulla on helliä tunteita. Tässä on jotakin pyhää jatkumoa, jonka vain Isä Taivaassa tietää mitä se merkitsee.

Kun kastan Annabellan lapsen, kastan hänet Jumalan rakkauden valtakuntaan kokemaan rakkautta, erityisesti Jumalan rakkautta. Hän saa myös itse katsoa itseään rakkaudella. Psalmin 139 jae 14 sanoo:” Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä.”

Tässä tämä ihme nyt on! Kauniissa Amerikan tädin lahjoittamassa 54 vuotta vanhassa kastemekossa Annabellan ja Jussin tyttö, joka sai kasteessa nimen Aamu Ilona Aurora. Kaunis nimi, joka Kustaa Vilkunan mukaan viittaa Jeesukseenkin. ” Nimi on raikas, toiveita herättävä, kuten vuorokaudenaika, jonka mukaan nimi on saatu.”

Kiitos Annabella, Jussi ja koko suku!

Marja Saantola
Kappalainen