Helmi 280 kappaleen joukosta

Noin 280 kappaletta. Jotakuinkin tuon verran on kirjoja kahdessa kirjahyllyssämme kotona. Lisäksi on vaihtuva määrä kirjastosta lainattuja kirjoja eri puolilla asuntoa. Ainahan on hyvä olla ainakin yksi kirja käden ulottuvilla… Suurin osa kirjaston kirjoista on dekkareita. Olen viime vuosien aikana muotoutunut niiden  ystäväksi. Valitettavan vähäistä on muunlaisen kirjallisuuden lukeminen nykyään. Muidenkin kirjallisuustyylien aika kyllä tulee taas joskus, mutta nyt on rikosromaanien aika.  Ja, nähtävästi dekkarien lukeminen voi kasvattaa myös kärsivällisyyttä, sillä taannoin varaukseen laittamani kirjan varaussijani on tällä hetkellä 451. Onneksi sillä välin voin hyödyntää Suomen hienon kirjastolaitoksen muita antimia, tai tarttua johonkin kirjahyllyn niteistä.

Kirjasto on upea asia. Aina muuton yhteydessä yksi merkittävä tarkistettava asia itselleni on, missä sijaitsee lähin kirjasto ja millainen se on. Kirjaston koko ei ole ratkaiseva asia, sillä pienkin kirjasto voi olla palveluiltaan hyvä ja tarjonnaltaan kattava.

Mitä lukea alkaneena vuotena? Pitäytyäkö hyviksi havaituissa tyyleissä ja kirjoittajissa, levätä niissä vai aloittaako jotain aivan uutta, ja niin, ehkä myös levätä niissä, jossain uudessa? Joskus suunnittelen meneväni kirjastoon hyllyjen väliin silmät kiinni ja poimivani silmät suljettuina kirjoja. Uskon, että tuo silmien sulkeminen voisi avata silmiä ja antaa hyviä kokemuksia.

Poimin yhden aarteen kirjahyllystä, yhä uudelleen. Se kirja on ihmeen ajaton. Se pitää sisällään jännitystä ja levollisuutta, niin hitaita kuin nopeitakin juonenkäänteitä. Sen kansien sisälle on koottu hämmästyttävän monipuolinen sisältö. Sen tapahtumat liikkuvat monenlaisissa ympäristöissä ja hyvin pitkällä aikavälillä. Tämä kirja on hyvä, olipa mieli levoton tai tyyni. Siinä kulkee ihmiselämän koko kirjo. Se ei keskity vain ihmisen usein helppoina pidettyihin puoliin ja miellyttäviin tunnetiloihin vaan huomioi myös sen, mitä on olla esimerkiksi menetyksen surun keskellä, ahdistunut, peloissaan, ilman suuntaa, yksin…  Tämä kirja sisältää verrattomimman dialogin, mitä ehkä koskaan on kirjoitettu. Se dialogi on Jumalan ja ihmisen välinen. Tässä kirjassa kerrotaan, mitä on rakkaus, ja vielä enemmän, kuka on rakkaus. Sen sadat sivut voi tiivistää yhteen virkkeeseen:

Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka Häneen uskoo, joutuisi kadotukseen vaan saisi iankaikkisen elämän.
(Joh.3: 16)

Pyhä Jumala ottakoon sinut syliinsä.
Voimakas Jumala puolustakoon sinua.
Rakastava Jumala antakoon sinulle rauhan.
(Kelttiläinen rukous)

Siunattua alkanutta uutta vuotta!
Annukka Lindberg,
seurakuntapastori

Advertisements

Aitoja aarreaittoja adventin aikana

Lukeudun ns. jouluihmisiin. Joulun odotus ja valmistautuminen jouluun on suuri osa itse juhlan viettämisestä.

Ensimmäinen asia, josta jouluinen mieli alkaa virittäytyä, on jouluseimen rakentaminen Naantalin kirkkoon. Olen monena vuotena saanut olla somistamassa seimiasetelmaa yhdessä työkaverieni kanssa. Ideana on, että seimiasetelmaan ilmestyy joka adventtisunnuntai lisää hahmoja. Jouluna tietenkin Jeesus-vauva syntyy seimeen ja tähtikin tulee esiin. Loppiaisena tietäjät saapuvat kameleineen ja lahjoineen paikalle. Paikallisen seimen omaleimaisuutena on suomalaisen luonnon kasvit seimen ympärillä olevassa autiomaassa. Mustikan varvut ja sammalmättäät hiekkaisessa maastossa ilmentävät sitä, että Jeesus on syntynyt myös meitä pohjoisen maan asukkaita varten.

Yksi ruotsalaisista Marian tyttäristä on veistänyt Naantalin kirkossa olevat seimiasetelman hahmot. Seimiasetelmaan kuuluvat perinteiseen tapaan Maria, Joosef, aasi, paimenet, lampaat (myös yksi musta lammas ), talli eläimineen,  tähti, tietäjät, kamelit, lahjat, erämaa, hiekkaa ja kasveja.

Jouluseimi-perinne on levinnyt Etelä-Euroopan maista myös koto-Suomeen ja tänne Naantaliin. Naantalissa voi julkisissa paikoissa seimiasetelman löytää kirkon lisäksi vanhasta kaupungista.

Italialainen pyhimys Franciscus Assisilainen elvytti aikanaan jouluseimiperinteen protestiksi ristiretkiä vastaan. Joulun sanoma julistaa rauhan viestiä, ei vihaa ja väkivaltaa.

Kotona rakennan seimiasetelman ulkoverannalle. Verantaa valaisee iso tähti, penkeillä on lampaantaljat, pöydällä  seimihahmot ja ladon lankuista tehdyt tallin seinät. Sinne vilpoiseen  ”talliin ” sitten piipahdetaan ihmettelemään joulun ihmettä neljän lastenlastemme kanssa aattoiltana.

Toinen ihana jouluperinne josta nautin on joulumusiikki. Tänä vuonna iloinen yllätys oli, kun isäni kutsui minut viettämään äidin syntymäpäivää Turun tuomiokirkossa pidettyyn joulukonserttiin.

Olimme paikallisen kanttorin järjestämässä Käsikellokonsertissa. Kirkko oli valaistu kauniisti sinisävyisillä spoteilla, eri puolilta kirkkoa kuului hiljalleen kellojen ääntä ja sitten alkoi henkeä salpaavan kaunisääninen nuorisokuoro laulaa joululauluja. Käsiohjelmassa kehotettiin hetkeksi unohtamaan kiire ja huolet, sulkemaan silmät ja kuuntelemaan musiikkia. Voin sanoa, että koko sielu ja keho virkistyi.

Kaikista jouluvirsistä on Enkeli taivaan suosikkini. Tuttuus, vuosi vuodelta saman toistaminen, saa olon kotoisaksi. Mutkattomalle uskolle pitäisi olla enemmän tilaa. Muistot ja tunnelmat lapsuudesta ovat tärkeitä joulun iloisen sanoman kokemuksessa. Enkeli taivaan -virsi on osa suomalaista perinnettä. Päiväkotien ja koulujen joulujuhlissa sillä on luonteva paikkansa. Kun tavat ja kulttuurit ovat moninaistuneet on kysytty voiko kristillinen virsi enää kuulua lukukauden päätösjuhlaan. Uskonnonvapauslaki sallii kuitenkin myös monikulttuurisissa kouluissa hyvällä mielellä laulaa virren Enkeli taivaan. Tämä virsi on olennainen osa maamme perinteitä.

Virttä on moni kääntänyt suomeksi saksalaisesta tekstistä. Eräs heistä oli Elias Lönnrot: ”Taiwaasta ilo-sanoman Mä tulin ilmoittamahan”

Tähän ajatukseen on helppo liittyä.

Tuulikki Palonen-Poikkeus, kasvatuksen työalavastaava

Tapa

Eräs lempikirjailijoistani on Astrid Lindgren. Kuulin lapsena hänen monia tarinoitaan Melukylän lapsista, Lotasta, Eemelistä ja monista muistakin. Myöhemmin olen lukenut niitä omille lapsilleni. Joulun aikaan on luettu paljon esimerkiksi Melukylän joulua. Kuitenkin nykyään harvemmin, koska lapset eivät enää ole aivan pieniä. Jotakin aikuisenkin mieltä liikuttavaa on Lindgrenin kirjojen tunnelmassa. Kenties juuri siksi tulin valikoineeksi niitä luettavaksi.

Monissa Lindgrenin kirjoissa eletään vuoden kiertoa ja niihin liittyviä perinteitä todeksi. Lisäksi monissa niistä mielestäni kuvataan realistisesti lapsen iloa ja surua; elämää monissa muodoissa. Elämää, joka on nykypäivään nähden mahdollisesti kovin yksinkertaista, paljoa raskasta fyysistä työtä sekä huolta ja vaivaa. Mutta myös valtavaa mielikuvituksen ja leikin ilotulitusta! Lasten leikin armautta, aikuinen turvallisesti taustalla ja olemassa. Lindgrenin lapsuudenkodin monilla piha-alueen paikoilla oli omat laulunsa ja tarinansa. Kirjailija kuvasi isäänsä Samuel Augustia varsinaiseksi tarinankertojaksi, jolta hän peri kertojanlahjaansa paljon.

Joulun alla monet perinteet nousevat nykyäänkin kunniaan. Tamperelaisen kirkkoherran Juhani Kalmanlehdon kerrotaan sanoneen, että ”kannattele tapaa niin tapa kannattaa sinua”. Tapojen ja perinteiden luomaa rytmiä olen miettinyt muutenkin ihan tavallisen viikon ja kirkkovuoden kulussa. Mitä syvimmiltään merkitsee lauantain ehtookellojen soitto, pyhäaamun messu kotikirkossa – tai vuoden kierto adventista jouluun, joulusta pääsiäiseen, pääsiäisestä helluntaihin ja niin edelleen? Mitä voi merkitä se, että kuutena päivänä tehdään työtä, seitsemäntenä levätään; mitä voi merkitä se, että valmistaudumme nytkin joulun odotukseen?

Lindgrenin maanläheisissä kirjoissa eletään keskellä perinteitä ja tapoja. Joulua varten tehdään tuttuja valmisteluita. Pääsiäisenä laitetaan esimerkiksi pääsiäisverhot. Kirkkovuoden muitakin pyhiä mainitaan tuon tuosta matkan varrella, vaikka varsinainen hengellinen tai uskonnollinen sisältö on hyvin vähäistä. Elämän keskellä eletään työläitä arkipäiviä, mutta arkiviikon katkaisee aina pyhä. Tuntuu siltä, että näissä tarinoissa perinteet kantavat kun niitä kannatellaan. Viikkorytmi luo työn ja levon vuorottelun, johon omat työt ja vähäiset vapaahetket sijoitetaan.

Vaikka Lindgrenin kirjat eivät lukeudu hengelliseen kirjallisuuteen, ne silti nivoutuvat elämäntapaan, jossa yhteisöllisyys, perinteiden kunnioitus ja elämän monet kerrokset ovat vahvasti läsnä. Lisäksi: monissa kohtaa kirjoissa Raamatun kertomuksia ja vertauksia siteerataan hyvin luovasti ja suorastaan hersyvästi!

Astridin vanhemmilla, Samuel Augustilla ja Hannalla oli muuten tapa, jota kirjailijatytär muisteli erityisen hellästi ja kunnioittavasti: joka ilta vanhemmat keskustelujen päätteeksi vuoteessa ristivät kätensä, Samuel August luki Astridin omien sanojen mukaan ”uskomattoman rauhallisella ja luottavaisella äänellä” Herran rukouksen ja siunauksen. Sen jälkeen Hanna lauloi virren.

Rauhallista Joulua!
kanttori Miika

Tervetuloa joulun ajan tilaisuuksiin!

Joulun aikana tapahtuu seurakunnissa paljon. Ethän jää viettämään jouluasi yksin! Alla olevasta tekstilinkistä pääset katselemaan, mitä on tarjolla joulun aikaan Naantalin seurakuntayhtymän eri seurakunnissa. Tervetuloa!

Joulun ajan ohjelma Naantalin seurakuntayhtymän seurakunnissa. 

 

Mitä se minulle kuuluu?

Heinäkuun viimeisenä päivänä 1941 Auschwitzin keskitysleirissä kuuden aikaan illalla parakin 14 asukkaat kutsuttiin ulos seisomaan.  Yksi vanki oli karannut. Jokainen tiesi, mitä se merkitsee. Komendantti Karl Frizsch valitsi rangaistukseksi heistä kymmenen ihmistä kuolemaan.

Kun Frizsch oli valitsemassa sijaisrangaistuksen kohteita, yhdeksänneltä valitulta petti hermot. Hän huusi itkien: “Älkää valitko minua, olen perheellinen mies. Minulla on vaimo ja kaksi poikaa.” Samalla esiin astui n. 50-vuotias pieni mies, joka kysyi upseerilta, voisiko hän ottaa tuon miehen paikan.

“Ja kuka te olette?” kysyi Frizsch hämmästyneenä.

“Olen katolinen pappi”, mies vastasi. Hän oli Maximilian Kolbe, puolalainen pappi.

Frizsch suostui ehdotukseen ja valittuaan vielä yhden parakin 14 asukkaista, valitut vietiin kuolemanselliin, betonibunkkeriin, missä heitä odotti nälkäkuolema.

Yksi toisensa jälkeen vangit kuolivat. Kahden viikon kuluttua enää neljä oli hengissä. Maximilian Kolbe oli yksi heistä. Elokuun 14. päivänä loput neljä sitten surmattiin myrkkypistoksella suoneen.

Franciszek Gajowniczek oli mies, jonka paikan Kolbe oli ottanut. Hän selvisi keskitysleirin kauhuista elävänä ja oli todistamassa 1981, kun paavi Johannes Paavali II julisti Maximilian Kolben pyhimykseksi. Katolinen kirkko muistelee tätä pyhimystä hänen kuolinpäivänään 14. elokuuta.

Me varmaan ihmettelemme tällaista uskonrohkeutta. Miten kukaan voi haluta kuolla toisen puolesta. Ehkä emme pidä häntä kovin järkevänä. Tuskin olisimme samassa tilanteessa tehneet samoin. Olisimme kai olleet vain onnellisia siitä, että arpa ei osunut kohdallemme.

Kolbe oli tässä tilanteessa kuin laupias samarialainen, joka ei kävellyt ohitse. Joku voi pitää hänen uhraustaan tarpeettomana, mutta tuskin ainakaan mies, jonka puolesta Kolbe antoi henkensä.

Välinpitämättömyys on paljon tavallisempaa, samoin asenteet: mitä se minulle kuuluu; se ei ole minun vastuullani. Itsekkyys, piittaamattomuus sekä mukavuudenhalu ovat muotiarvoja. Ei viitsitä vaivautua, ei suurten eikä pienten asioiden puolesta ellei siitä ole jotakin välitöntä hyötyä itselle. Tärkeintä kaikesta on itsensä toteuttaminen. Onko siis taju hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä hämärtynyt viimeaikoina? Joidenkin tutkijoiden mukaan näin on käynyt. Olemme hiljaisesti hyväksyneet yleiseksi elämänohjeeksi piittaamattomuuden, itsekkyyden ja oman edun tavoittelun. Omalla esimerkillämme rohkaisemme vielä muita tällaiseen käyttäytymiseen. Sellaiset arvot kuin tasapuolisuus ja yhteinen hyvä ovat käyneet vieraiksi. Jokainen haluaa vain itselleen, enemmän ja enemmän, muilla ei ole niin väliä, riittää kun minulla on asiat hyvin.

Niin. Onko asianlaita näin? Mitä luulet, voisimmeko me yhdessä tehdä asialle jotakin?

Verkot ja yksinäisyys

Ihmiskunnan historiaan kuuluu verkottuminen toisten ihmisten kanssa. Muinaisen Mesopotamian kastelukanavien kaivaminen, Egyptin pyramidien kokoaminen tai Kiinan muurin pystyttäminen eivät olisi onnistuneet ilman ihmisten välistä yhteistyötä.

Viimeisen parinsadan vuoden aikana sähkölennätin, (matka)puhelin ja internetin sähköposti ovat lyhentäneet maailmanlaajuisen viestinnän nopeuden sekunteihin. Sitä ennen viestit kulkivat kirjeitse ratsumiehen tai purjelaivan nopeudella.

Sähköinen viestintä on muuttanut tapaamme viestiä monella tavalla. Omassa olohuoneessamme voimme internetin välityksellä keskustella etäisyyksistä tai aikaeroista huolimatta muiden kanssa ekspressionistisesta taiteesta tai formuloista.  Voimme katsoa näytöltämme reaaliaikaista kamerakuvaa Sydneyn auringonlaskusta, etsiä tietoa Lumileopardien suojelusta tai ostaa tavaroita verkkokaupasta.

Vuonna 1967 amerikkalainen tutkija Stanley Milgram pyysi satunnaista joukkoa pienessä Kansasin kaupungissa asuvia ihmisiä lähettämään kirjeen ketjupostina Massachusettissa asuvalle henkilölle ilman osoitetietojen etsintää. Tämän sosiaalisia verkostoja koskevan tutkimuksen tulos oli yllättävä. Keskimäärin olemme tässä pienessä maailmassa noin kuuden kädenpuristuksen päässä toisistamme.

Vahvat sosiaaliset linkkimme ovat sukulaisiamme, työtovereita tai tuttavia, joilla on usein samoja harrastuksia kuin meillä. He ovat siis ihmisiä, joihin meillä on jatkuvat, kiinteät siteet ja heillä on myös paljon ystävyyssuhteita keskenään. Vahvojen linkkien lisäksi meillä on joukko heikkoja linkkejä. Ihmisiä, joita tunnemme heikommin ja tapaamme sattumalta.

Kaikesta teknisestä kehityksestä huolimatta yksi tämän ajan ongelmista on yksinäisyys, joka jättää ihmisen verkostojen ulkopuolelle. Jokaiselle olisi tärkeää, että olisi edes yksi luotettava ystävä, jonka kanssa voisi jakaa elämäänsä. Yhdessä jaettu ilo on kaksinkertainen ilo ja suru on vain puoli surua. Harmaan syksyn keskellä ottakaamme yhteyttä myös niihin ihmisiin, joihin emme ole olleet hetkeen yhteydessä.

Hyvää syksyä!
Lasse Mustonen
vs. kirkkoherra

Enkelinä parisuhteessa

Miellämme puheen enkeleistä helposti lasten maailmaan.  Voiko kriittisyyteen opetettu aikuinen suomalainen uskoakaan enää enkeleihin? Valkosiipinen olento, joka astuu rinnalle puolustamaan ja auttamaan – voiko sellaista olla? Ei varmaan. Ei sellaista tarvitakaan.

Kun tarvitsemme voimaa, lohdutusta tai apua arjen keskellä, riittää avuksi ihan tavallinen ihminen, jonka siivet saa olla vähän rutussakin. Ei haittaa vaikka siivissä olisi eletyn elämän jälkiä tai muutama sulka puuttuisi. Voi olla helpompikin ottaa vastaan huolenpitoa ihmiseltä, joka on itsekin ollut joskus avun tarpeessa. Ja aina tulee muistaa, että jos tänään tarvitsen suojelusenkelin lohdutusta, huomenna osat voivat jo vaihtua. Voin silloin itse päätyä tilanteeseen, jossa saan olla enkelinä jollekin.

Kaikkein onnellisimmassa asemassa on hän, jolla on puolisona suojelusenkeli. Meidät on luotu pitämään huolta toisistamme parisuhteessa ja avioliitossa. Enkeli näkee pimeät alueet ja varoittaa. Puoliso voi samoin varjella liialta huikentelevaisuudelta. Puoliso voi pitää aisoissa kun työnarkomania hiipii huomaamatta elämään ja vie kaiken ajan. Puolisoina meillä voi olla sokeita pisteitä, joita emme huomaa. Tarvitaan toisen näkökykyä ja näkökulmaa. Näin puoliso toimii suojellen ja varjellen ikään kuin enkeli. Näin Jumala osoittaa huolenpitonsa läheisten kautta.

Elämässä tarvitsemme siipiä muutenkin kuin varoittamaan haaksirikoista. Siipiä tarvitaan jotta elämässä olisi seikkailua ja riskinottoakin.  Puoliso voi olla enkelinä, joka siivittää arkea, niin ettei aina vaan madella maan pinnalla. Eikä aina tarvitse lähteä kauas matkalle. Seikkailla voi kotikonnuillakin ja ihan kotonakin voi olla enkelinä – kohottamassa ilmapiiriä, kun masennus meinaa painaa päälle. Oikea suojelusenkelipuoliso on tällainen. Olisipa hienoa, jos tätä kaikkea ei odottaisi vain toisilta vaan voisi olla itsekin enkelinä kotona.

Marja Saantola, kappalainen
Naantalin seurakunta