Nonnana olemisen onnea

Kaikki joilla on pieniä lapsenlapsia, tiedätte tunteen. Sydän melkein pakahtuu, halu sulkea syliin pieni ihmislapsi ja torjua kaikki maailman pahuudet ulkopuolelle. Ajatusmaailmani muuttui melko paljon kun ensimmäisen kerran n. 1 ½ vuotta takaperin näin ensimmäisen ikioman lapsenlapsen. Tyttö, musta pitkä tukka joka sojotti joka suuntaan. Pienet kasvot kipristelivät, suu ammollaan haukotusta täynnä. Puolentoistavuoden päästä lapsi oli oppinut kävelemään, istumaan potalla, hakee tuttuja sanoja, tarkkailee maailmaa ja katsoo suoraan silmiin ihmetellen ja tutustuen. Ottaa kirjan käteen ja peruuttaa syliin, sitten luetaan. Näitä hetkiä kun voisi elää lopun ikäänsä, muttei voi. Lapsi kasvaa ja maailma muuttuu.

Ajatukset maailmasta, ympäristöstä ja luonnosta ovat saaneet uudenlaisen perspektiivin. Toivo siitä että maailma ei saastuisi, ilmasto ei lämpenisi liikaa, sotku ja sotta vähenisivät. Että olisi iloa maailmassa eikä sotia olisi. Liika tekniikka ei veisi ihmisenä olemisen perustaa, eikä perustarpeita. Ihmiset tulisivat ystävällisemmiksi toisilleen, suvaitsevaisemmiksi, että ihmisarvoa kunnioitetaan, ei vihapuheita eikä kiusaamista hyväksyttäisi missään muodossa.

Kunpa nämä 2010 luvulla syntyneet lapset voisivat tehdä tästä maailmasta erilaisen, toisia hyväksyvämmän, iloisemman ja onnellisemman. Sellaisen, että kaikki mahtuisivat kyytiin eikä kukaan jää yksin asemalle. Tätä rukoilen tänään sanoilla:

“Tule, Jeesus, lapses luo, armos, siunaukses suo. Tue pientä horjuvaa, johda tietä oikeaa.”

Anita Mäkilä, diakoniatyöntekijä

ps. Nonna on kreikankielinen sana mummusta tai mummosta tai mamasta tai isoäidistä tai famusta tai mummista tai mammasta tai mummasta tai mummelista …

Advertisements

Kiitos!

Kevät on taas jo takana päin ja kesä on alkanut. Meillä diakoniatyössä tämä merkitsee sitä, että vapaaehtoiset on päästetty kesälaitumille, ainakin melkein. Edelleen tiistaisin väsymättömimmät tekevät vuoroja kahvilassa ja kirpputorin myymälässä sekä hinnoittelussa. Myös lähimmäispalvelijat kodeissa ja saattohoidossa tekevät tärkeää työtään tarvittaessa. Seurakuntamme strategiassa sanotaan, että seurakuntalaiset osallistuvat toiminnan suunnitteluun ja toteuttamiseen sekä saavat kykynsä käyttöön. Tätä toteutamme yhdessä.  Kiitos teille kallisarvoiset vapaaehtoiset!

Ilman teitä seurakunta olisi paljon köyhempi ja hiljaisempi paikka. Teidän ansiostanne seurakuntakeskuksessa on kahvilatoimintaa lähes ympäri vuoden. Kahvila kokoaa ihmisiä yhteen, toimii levähdys ja virkistäytymispaikkana. Kahvilaan on hyvä tulla myös silloin, kun ei tiedä mitä tekisi tai vaikkapa yksinäisyys painaa. Sieltä löytyy aina halutessa juttuseuraa ja tarvittaessa saa olla myös rauhassa kaffekupposen ja päivän lehtien kanssa.

Kirpputori taas on diakonian avustustyön kannalta erittäin tärkeää työtä. Kirpputori on myös sitä työtä, jota meidän kaikkien on helppo tehdä ympäristön hyväksi. Ympäristökasvatussuunnitelmassamme kerrotaan, että otamme vastaan kierrätystavaraa sekä tekstiilejä kirpputorille ja asiakkaille jaettavaksi. Kierrätys on osa kristillistä vastuuta lähimmäisistä sekä koko luomakunnasta. Lahjoituksilla keräämme myös rahaa avustuksiin, jopa puolet koko vuotuisesta avustusbudjetistamme. Kirpputorilta olemme voineet varustaa myös henkilöitä, jotka perustavat kotiaan uudestaan. Vapaaehtoiset auttavat hienotunteisesti sosiaalitoimen kautta tulevia asiakkaita.

Toivon, että vapaaehtoistyö voisi tuottaa teille jatkossakin mielekästä tekemistä sekä iloa toisten auttamisesta. Toivon, että tulemalla seurakuntaan vapaaehtoistehtävään koette kuuluvanne yhteiseen ”ruumiiseen” jonka kaikkia jäseniä tarvitaan, että seurakunta olisi seurakunta. Rakennus ilman ihmisiä ja elämää ei sitä ole. Teidän ansiostanne seurakuntakeskuksessa käy kymmeniä ihmisiä päivittäin.

Olkaa siunattuja!

Terkuin, Anna Ojala (johtava diakoniatyöntekijä)

 

 

Valintoja

Taas on se aika vuodesta, jolloin arvioimme mennyttä ja suuntaamme ajatukset tulevaan. Moni kerhoryhmä päättyy, koulu päättyy, vanhempainvapaa päättyy.

Silloin kun jokin asia päättyy, jokin toinen vaihe alkaa. Koulu alkaa syksyllä, uusi harrastus kiinnostaa, ihmissuhteissa tapahtuu muutoksia ja olemme monta kertaa uuden äärellä.

Muutokset saavat meidät pohtimaan, mitä valintoja teen elämässä. Valintoja ohjaavat tietyt realiteetit, mutta myös arvomaailmamme ohjaa meitä tekemään valintoja.

Yksi suurimmista valinnoista nuorella on ammatinvalinta. Kun koulu loppuu -nuorten tulevaisuusraportti 2019-tutkimuksesta selviää lukiolaisten ja ammatillisten opiskelijoiden toiveet opinnoista. Ammatillisissa oppilaitoksissa janotaan enemmän käytäntöä ja lisää parempaa opetusta, kun joka viides lukiolainen kokee pakollisten aineiden määrän liian suurena. Lukiolaiset toivovat vähemmän paineita opiskeluun.

Ysiluokkalaisten ammattihaaveissa ei esiinny bloggajaa eikä tubettajaa, vaan suosiossa ovat arkkitehdin, lakimiehen, jalkapalloilijan, poliisin ja sairaanhoitajan ammatit.

Suurin merkitys T Median tekemän tutkimuksen mukaan nuorten tekemiin uravalintoihin on vanhemmilla ( 51 %) ja kavereilla (49%). Seuraavaksi eniten päätöksiin uravalintoihin vaikuttavat TET-jakso, opo, infot koulussa, kesätyö, videot ja sosiaalinen media.

Moni nuori on juuri nyt tilanteessa, jolloin pitää valita koulun päättyessä, mihin suunnistaa seuraavaksi. Osa voi kokea epävarmuuden kuormittavana. Joskus välivuosi tuo lisää ajatuksia tulevaisuudesta.

Kaiken keskellä on tärkeää, että jokaisella on joku läheinen, jonka kanssa voi pohtia omia arvovalintojaan. Kevät voi tuoda suuria helpotuksen ja onnen tunteita kuin myös pettymyksen ja surun. Pyydetään tähän Jumalan apua ja johdatusta.

Lopulta onnellisia asioita tässä ja nyt kevätjuhlien aikaan on myös kaunis luonto, jossa ladata akkuja. Toivotan jokaiselle hyvää alkavaa kesää Kirsi Koskisen runon sanoin:

”Onko onni tässä
valossa
meressä
välkehtivässä
vadelmissa
mansikoissa
mustikoissa
tuomen kukissa
sinivuokoissa
pellolta nousevassa oraassa
kastehelmissä
aamu-usvassa
kuiskeessa
utuisten vehreiden metsien

onni on tässä
yhdessäolossa
Isän sylissä
hymyssä
katseissa
läikkyvissä
sydämissä
hetken helmessä
kimmeltävässä.”

Tuulikki Palonen-Poikkeus, kasvatuksen työalavastaava

Annukka-papin kevätajatuksia

Mielessä on niin monia asioita. Ajatukset lähtevät kulkemaan jostain syystä menneeseen, niinkin kauas kuin paastonaikaan. Sopineeko tässä kohti kevättä enää niin kauas katsella? Käykäämme nyt Jerusalemiin… Jeesuksen kanssa, ristille asti. Paastonajan alkaessa usein tuntuu kuin harteille tulisi pieni paino. Se on kuitenkin hyvä paino, koska se auttaa muistamaan kaiken sen tärkeän, hyvän ja hedelmällisen, mitä paastonaika sisältää ja ennen kaikkea mahdollistaa. Palmusunnuntai, kiirastorstai, pitkäperjantai… Tarvitsemme kaiken tuon.

Mutta ei, paastonaika saa nyt väistyä mielestä, sillä on eletty kovin pitkälle siitä. Muistan pääsiäisyön ja sen hämäryyden, jopa pimeyden. Vielä vähän viipyili mielessä pitkänperjantain ja hiljaisen lauantain suru, menetys ja lopullisuuden tunne, silloinkin, vaikka me kristityt tiedämme toisin. Mutta koitti hetki, kun pimeään tulivat valon pilkahdukset.  Eikö kaikki olekaan tässä pimeässä? Sitten, valot syttyivät, ja valkeus, liljat ja kynttilät antoivat kaikki valonsa ja kertoivat, että Kristus nousi kuolleista.

Joka pääsiäinen käy niin, että se paastonajan paino lähtee harteilta pois, tulee keveyden tunne, melkeinpä helpotuksen tunne. Tiedänhän minä jo paastonaikana, että meidän Jeesuksemme elää, hän ei jäänyt ristille eikä hautaan. Tiedän, minkä rakkauden ja elämän, siksi myös ilon, ristinkuolema sisältää. Siltikin, joka pääsiäisenä helpotun ja hymyilen. Meille annettu elämä, Häneltä, joka rakastaa meitä ja iloitsee meistä.

Ja entä tämä kevät! Kävin pääsiäisen jälkeen Pohjois-Suomessa, ja niiden päivien aikana vihreys saapui tänne useampien hyvin lämpimien päivien myötä. Keittiön ikkunasta näkyvä pihlaja ei kantanut vihreää silmille nähdä kun lähdin. Kun tulin kotiin, en oikein tiennyt, mihin olisin silmäni pistänyt, niin hämmästyttävältä vihreys tuntui. Olisin halunnut katsella joka paikkaan yhtä aikaa. Saapuessani sattui vieläpä olemaan lämmin ilta, ihmiset liikkuivat sortseissa ja t-paidoissaan kadulla.

Lahjaa… Sitä on tuo kaikki. Lahjaa ovat nuo eri tilanteet ja niin kalenterivuoden kuin kirkkovuodenkin kierto. Kuljemme Jeesuksen seurassa, toinen toistemme sekä omien ajatustemme ja tilanteiden kanssa, elämme neljässä vuodenajassa. Saakoot nuo lahjat antaa sinulle voimaa ja toivoa, mitä elämässäsi paraikaa tapahtuukaan ja mitä tunnetkaan. Jumala siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua.

Annukka Lindberg, seurakuntapastori

Marin mietteitä

En ole ”hiljaisuus – ihminen” menin sanomaan. Mieleeni nousi kuitenkin vastakkaisiakin ajatuksia. Tiedostin, että en juuri koskaan hakeudu sinne missä on paljon ääntä ja meteliä vaan pikemminkin sinne missä on rauhallista. Taannoisella Tallinnan matkallani aloin todella kaipaamaan niitä perinteisiä tuppisuu – suomalaisia, heitä ei ilmeisesti nykyään ole kovinkaan montaa, ainakaan laivareissuilla. Huomasin, että olen ottanut hiljaisuuden itsestään selvyytenä.

Arkeni täyttyy aika paljon sosiaalisista tilanteista mutta niissä on kuitenkin yleensä rauhallinen tunnelma. Yhdessä veisaamista ei ehkä voi pitää kovana metelinä. Ja tuleehan sitä itsekin ryhmätilanteessa joskus puhuttua päällekkäin mutta se johtuu siitä, että innostus valtaa mielen ja luulee jo kohta unohtavansa mitä piti sanoa.

Taustamusiikkia tai muuten vaan meteliä en halua, musiikkia voi kyllä kuunnella mutta sillä on sitten jokin tarkoitus ja oma paikkansa. Joskus meteli voi olla hauskaa jos se on iloista ystävien naurua ja tunnelma on rento.

Hiljaisuus itsessään on neutraali eli ei hyvä eikä huono. Tunnelman luo se mitä se mahdollistaa, jos se sallii ikävien asioiden nousun mieleen niin voi tulla hyvinkin huono olotila. Joskus taas mieleen voi nousta mukavia ja lohdullisia asioita. On sitäkin tapahtunut, että alkaa naurattamaan kun mieleen muistuu jokin hassu asia. Itsekseen naureskeluakin siis tapahtuu, myönnän.

Ja mitäs sitten jos nousee mieleen ikävä juttu ja tekisi mieli laittaa meteli päälle ettei sitä tarvitsisi ajatella? No, ainahan siitä puhutaan, että ei saisi tällaisia asioita torjua vaan pitäisi ottaa ne käsittelyyn, itsestään selvää latteutta. Jaa, no on siinä totuuskin… Voisiko mieltä painavista asioista puhua jollekin ja ainakin viedä rukouksessa Jumalan tietoon? Ahdistava tunne voisi helpottaa ja taakoista voisi päästää irti. Sitten olisi helpompi siirtyä pimeydestä valoon, paastonajasta pääsiäisen riemuun.

Mari Syrjäkoski-Vuollet
diakoniatyöntekijä

Study – vaikea valinta

Taas elellään sellaista aikaa, että moni nuori ja miksei vanhempikin, pohtii mitä lähtisi opiskelemaan. Aika harvalla on tulevaisuuden suunnitelmat kirkkaana mielessä. Meidän perheessä esikoinen vähän niin kuin ajautui omaan opinahjoonsa tyttöystävänsä kirkkaan unelman perässä. Yhdeksännen luokan jälkeen ammattiopintojen kautta hän pääsi ammattikorkeakouluun ja on nyt todella kiinnostunut alasta jolle ajautui. Ihan mahtavaa!

Keskimmäinen taas on pyrkinyt haluamaansa korkeakouluun mutta alalle on paljon hakijoita ja näin ollen opiskelemaan on vaikea päästä. Onneksi hän on saanut tehdä sitä työtä johon on valmistunut keskiasteen opinnoista.

Nuorimmaisemme aloitti viime syksynä lukion, mutta ei vielä tiedä mikä ala häntä tulevaisuudessa kiinnostaisi. No, nyt tässä vaiheessa riittäisikin mainiosti, jos kiinnostus kohdistuisi lukion materiaaliin, sillä ilman hyvää todistusta on vaikea päästä minkäänlaisiin jatko-opintoihin. Herra siinäkin auttakoon!

Tällä viikolla uutisissa kerrottiin kyselystä joka oli tehty tytöille ja pojille. Heiltä kyseltiin, että minkälaisiin ammatteihin he halusivat. Tulos oli aika ilmeinen. Pojat halusivat miesvaltaisille ja tytöt naisvaltaisille aloille. Eihän tässä ole mitään pahaa, mutta ikävä kyllä naisvaltaisilla aloilla palkat ovat alemmat. Vielä kurjempaa on, jos joku näistä tytöistä päättääkin valmistua miesvaltaiselta alalta mutta silti hänen palkkansa pysyy huonompana kuin vastaavaa työtä tekevän miehen. Tämä tosin kielletään Suomen laissa sekä myös Euroopan unionin oikeudessa mutta edelleen miehen euro on naiselle 83 senttiä.

Raamattu pitää jokaista ihmistä yhtä arvokkaana. Ihminen on Jumalan kuva eikä tätä tietenkään voi mitata rahassa. Me aikuiset teemme maailmasta eriarvoisen.

Kaikesta huolimatta itse uskon Jumalan johdatukseen nuortenkin elämässä. Rukoilkaa, pyytäkää sitä itsellenne ja läheisillenne.

”Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa.” (Fil. 4:6–7)

Nuoret olkaa rohkeita! Hakekaa opiskelemaan yllättäviinkin ammatteihin. Luottakaa itseenne! Opiskelemaan mennään siksi, että oppisi eikä siksi, että osaa jo. Liian moni antaa epävarmuuden ja pelkojen rajoittaa itseään. Tärkeintä on, että saa jonkin ammatin ja ammattiahan voi myöhemmin vaihtaa.

Isä, anna mulle joku haave ja suunnitelma, josta voisin innostua ja mitä kohti mennä. Amen.

Lisää nuorten rukouksia johdatuksesta ja muusta Mobiilikirkosta.

Anna Ojala, diakoni

”Non, je ne regrette rien”

”En kadu mitään”, on tuttu slogan. Sen on varmaan kuullut jokainen joskus ystäväpiirissään tai ainakin lukenut naistenlehdestä, kuullut Edith Piafin tai Kari Tapion laulamana.

Ihminen, joka julistaa, ettei kadu mitään, hyväksyy elämänsä valinnat, väärätkin sellaiset, osana kokonaisuutta. Tällainen ihminen epäilemättä haluaa korostaa sitä, että hyväksyy itsensä sellaisenaan, puutteineen päivineen. Virheitä on tullut tehtyä, mutta minkäs niille enää mahtaa. Mitäs niitä katumaan. Eikä kellään ole siihen mitään sanomista tai lisättävää.

Katuminen ei ole trendikästä. Onko tässä sitten jotain väärää? Vai onko vain hyvä, että ihminen on sinut itsensä ja heikkouksiensa kanssa?

Katuminen – tai kirkollisen kielen sanoin – katumus liittyy vahvasti kristinuskoon, ja erityisesti tuhkakeskiviikkona alkavaan paastonaikaan. Paastonaikana katumusta konkretisoidaan piirtämällä tuhkaristi otsaan näkyväksi merkiksi. Mutta minkälaisesta katumuksesta tuo risti kertoo?

Mistä me puhumme, kun puhumme kirkossa katumuksesta? Mistä me puhumme, kun puhumme syyllisyydestä? Mitä asioita Raamattu, kirkko, kristillinen perinne kehottaa katumaan? Onko nykyihmisellä enää kosketuspintaa sellaiseen katumukseen, josta kirkossa puhutaan? Siis siihen katumukseen, jota vanhan testamentin profeetat julistivat sirottelemalla tuhkaa päälleen ja tekemällä mitä kummallisimpia katumusharjoituksia.

Kirkkokäsikirjan saatesanoissa selitetään tuhkakeskiviikon ydinsanomaa näin: ”Tuhkakeskiviikkona tunnustamme, että olemme syyllisiä Kristuksen kärsimykseen. Kadumme ja pyydämme anteeksi syntejämme luottaen hänen sovituskuolemaansa.” Kun tätä tekstiä lukee, joutuu väistämättä miettimään, miten tavallinen kaduntallaaja mahtaa kokea syyllisyytensä reilu 2000 vuotta sitten kuolleen juutalaismiehen kärsimykseen ja kuolemaan? Onko kirkollinen jargon jäänyt tässä sellaiselle tasolle, ettei se enää tavoita tämän ajan ihmisen arkielämää?

Tässä me kirkon työntekijät joudumme katsomaan peiliin. Sillä juuri siitähän meidän työssämme on kyse: täysin erilaisessa ajassa syntyneen tekstin tulkitsemisesta tätä aikaa puhuttelevalla tavalla. Itse sanomassa on ytyä, se vaan kovin helposti jää sanahelinän ja kapulakielen jalkoihin.

Eräänlainen vastaus katumuksen ja syyllisyyden tematiikkaan löytyy Kirkkokäsikirjan Tuomiosunnuntain evankeliumitekstistä: Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin sairas ja vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.

Tässä Jeesus puhuu siitä, miten Hän tulee vastaan meitä nälkäisissä, janoisissa, kodittomissa, alastomissa, sairaissa ja vangeissa. Tämän tekstin kristallinkirkasta ydintä eivät vuosituhannet ole himmentäneet. Tämä kolahtaa. Omassakin yhteiskunnassamme törmäämme väistämättä nälkäisiin, janoisiin ja kodittomiin – jos vaan haluamme heidät nähdä. Tekstin viesti on selkeä: jos suhtaudumme näihin yhteiskunnan vähäosaisiin välinpitämättömästi, suhtaudumme itse Kristukseen välinpitämättömästi – ja olemme siten syyllisiä hänen kärsimykseensä.

Ei tarvitse lähteä omaa kotikaupunkia pidemmälle kohdatakseen köyhän. Siitä kertovat muun muassa säännölliset jonot paikallisten ruoanjakopisteiden edessä. Vielä rankemmin köyhyys ja kodittomuus iskee silmille televisioruudun pakolaisvirroista, telttaleireistä ympäri maailman. Kuvat tuhotuista, sota-alueiden keskelle jääneistä kylistä ja kaupungeista, uutiset nälänhädästä ja tartuntaepidemioista, miehistä, naisista ja lapsista kaiken tämän pelon, epävarmuuden ja kauhujen keskiössä huutavat meitä heräämään omasta hyvinvoinnin kuplastamme.

Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.

Mitä minä sitten voisin tehdä? Televisioruutu ja maantieteellinen etäisyys tekee kaikesta niin etäistä. Rehellinen vastaus on, että paljonkin. Yhteiskunnan rakenteellista epäoikeudenmukaisuutta on vaan niin kovin helppoa mielessään väistellä.

On eri asia katua puolisolle tai lapselle pikaistuksissa tuiskaistua pahaa sanaa, kuin katua kyvyttömyyttään kohdata koko laajudessaan maailmassa vallitseva räikeä epätasa-arvo, nälkään kuolevan lapsen huutava tuska ja yhteiskunnalliset rakenteet, joiden kautta itse olemme aiheuttamassa tätä tuskaa kuluttamalla holtittomasti ja epäeettisesti, pitämällä tiukasti kiinni omista eduistamme ja turvatusta elämästämme. Tällaista katumuksesta, mielenmuutoksesta, heräämisestä, on kyse katumuksessa isolla k:lla.

Näiden kysymysten äärellä hiljentymistä varten on paastonaika. Katumuksen tarkoitus on johtaa parannuksen tekoon. Tänäkin paastonaikana saamme pyytää Pyhää Jumalaa näyttämään tietää ja antamaan rohkeutta tehdä juuri niitä tekoja, joita tarvitaan maailman hädänalaisten auttamiseen – ja siten itse Kristuksen palvelemiseen.

Siunattua paastonaikaa Sinulle!

Piia Klemi
Kappalainen
Naantalin seurakunta