Verkot ja yksinäisyys

Ihmiskunnan historiaan kuuluu verkottuminen toisten ihmisten kanssa. Muinaisen Mesopotamian kastelukanavien kaivaminen, Egyptin pyramidien kokoaminen tai Kiinan muurin pystyttäminen eivät olisi onnistuneet ilman ihmisten välistä yhteistyötä.

Viimeisen parinsadan vuoden aikana sähkölennätin, (matka)puhelin ja internetin sähköposti ovat lyhentäneet maailmanlaajuisen viestinnän nopeuden sekunteihin. Sitä ennen viestit kulkivat kirjeitse ratsumiehen tai purjelaivan nopeudella.

Sähköinen viestintä on muuttanut tapaamme viestiä monella tavalla. Omassa olohuoneessamme voimme internetin välityksellä keskustella etäisyyksistä tai aikaeroista huolimatta muiden kanssa ekspressionistisesta taiteesta tai formuloista.  Voimme katsoa näytöltämme reaaliaikaista kamerakuvaa Sydneyn auringonlaskusta, etsiä tietoa Lumileopardien suojelusta tai ostaa tavaroita verkkokaupasta.

Vuonna 1967 amerikkalainen tutkija Stanley Milgram pyysi satunnaista joukkoa pienessä Kansasin kaupungissa asuvia ihmisiä lähettämään kirjeen ketjupostina Massachusettissa asuvalle henkilölle ilman osoitetietojen etsintää. Tämän sosiaalisia verkostoja koskevan tutkimuksen tulos oli yllättävä. Keskimäärin olemme tässä pienessä maailmassa noin kuuden kädenpuristuksen päässä toisistamme.

Vahvat sosiaaliset linkkimme ovat sukulaisiamme, työtovereita tai tuttavia, joilla on usein samoja harrastuksia kuin meillä. He ovat siis ihmisiä, joihin meillä on jatkuvat, kiinteät siteet ja heillä on myös paljon ystävyyssuhteita keskenään. Vahvojen linkkien lisäksi meillä on joukko heikkoja linkkejä. Ihmisiä, joita tunnemme heikommin ja tapaamme sattumalta.

Kaikesta teknisestä kehityksestä huolimatta yksi tämän ajan ongelmista on yksinäisyys, joka jättää ihmisen verkostojen ulkopuolelle. Jokaiselle olisi tärkeää, että olisi edes yksi luotettava ystävä, jonka kanssa voisi jakaa elämäänsä. Yhdessä jaettu ilo on kaksinkertainen ilo ja suru on vain puoli surua. Harmaan syksyn keskellä ottakaamme yhteyttä myös niihin ihmisiin, joihin emme ole olleet hetkeen yhteydessä.

Hyvää syksyä!
Lasse Mustonen
vs. kirkkoherra

Advertisements

Enkelinä parisuhteessa

Miellämme puheen enkeleistä helposti lasten maailmaan.  Voiko kriittisyyteen opetettu aikuinen suomalainen uskoakaan enää enkeleihin? Valkosiipinen olento, joka astuu rinnalle puolustamaan ja auttamaan – voiko sellaista olla? Ei varmaan. Ei sellaista tarvitakaan.

Kun tarvitsemme voimaa, lohdutusta tai apua arjen keskellä, riittää avuksi ihan tavallinen ihminen, jonka siivet saa olla vähän rutussakin. Ei haittaa vaikka siivissä olisi eletyn elämän jälkiä tai muutama sulka puuttuisi. Voi olla helpompikin ottaa vastaan huolenpitoa ihmiseltä, joka on itsekin ollut joskus avun tarpeessa. Ja aina tulee muistaa, että jos tänään tarvitsen suojelusenkelin lohdutusta, huomenna osat voivat jo vaihtua. Voin silloin itse päätyä tilanteeseen, jossa saan olla enkelinä jollekin.

Kaikkein onnellisimmassa asemassa on hän, jolla on puolisona suojelusenkeli. Meidät on luotu pitämään huolta toisistamme parisuhteessa ja avioliitossa. Enkeli näkee pimeät alueet ja varoittaa. Puoliso voi samoin varjella liialta huikentelevaisuudelta. Puoliso voi pitää aisoissa kun työnarkomania hiipii huomaamatta elämään ja vie kaiken ajan. Puolisoina meillä voi olla sokeita pisteitä, joita emme huomaa. Tarvitaan toisen näkökykyä ja näkökulmaa. Näin puoliso toimii suojellen ja varjellen ikään kuin enkeli. Näin Jumala osoittaa huolenpitonsa läheisten kautta.

Elämässä tarvitsemme siipiä muutenkin kuin varoittamaan haaksirikoista. Siipiä tarvitaan jotta elämässä olisi seikkailua ja riskinottoakin.  Puoliso voi olla enkelinä, joka siivittää arkea, niin ettei aina vaan madella maan pinnalla. Eikä aina tarvitse lähteä kauas matkalle. Seikkailla voi kotikonnuillakin ja ihan kotonakin voi olla enkelinä – kohottamassa ilmapiiriä, kun masennus meinaa painaa päälle. Oikea suojelusenkelipuoliso on tällainen. Olisipa hienoa, jos tätä kaikkea ei odottaisi vain toisilta vaan voisi olla itsekin enkelinä kotona.

Marja Saantola, kappalainen
Naantalin seurakunta

Tervetuloa rippikouluun!

Rippikoulusta puhuminen ja ja vaikkapa blogin kirjoittaminen siitä voi olla aivan ajankohtaista montakin kertaa vuoden aikana, sillä vuodessa ei juurikaan ole aikaa, jolloin rippikoulu ei olisi tavalla tai toisella käynnissä. Päätellään, aloitetaan, valmistellaan ja tarkistellaan jotain rippikouluun liittyvää liki vuoden ympäri.  Juuri nyt rippikoulu on erityisen paljon täyttänyt mielen, kun käsillä on aivan äsken ollut rippikoulut aloittava jumalanpalvelus.  Sitä ennen on hiottu aikatauluja talvelle ja keväälle ryhmien tapaamisia varten. Lönnebon rukoushelminauha on löytänyt tiensä ranteeseeni, ja vielä melko tuore uusi rippikoulusuunnitelma on ollut tietokoneen näytöllä avoimena useaankin otteeseen.

Ripari on hieno mahdollisuus nuorille, ja on todella ilo, miten tuota mahdollisuutta käytetäänkin ja osallistutaan rippikouluun ympäri Suomen. Siinä päästään kiinni johonkin yhteiseen, ainutlaatuiseen kokemukseen, huolimatta siitä, että jokainen ryhmä on omanlaisensa, jokainen leiri tai päivärippikoulun intensiivijakso erilainen, puhumattakaan sitä, miten jokainen nuori on yksilöllinen oma itsensä. Rippikoulu antaa mahdollisuuden kuulla, puhua ja miettiä asioita, joihin ei ehkä muuten niin paljon törmää, joihinkin asioihin ei ehkä lainkaan. Joka vuosi nuoret rippikoulussa sanoittavatkin asioita tavoilla, jotka hämmästyttävät ja joille hattua todella nostan.

Talvella ja etenkin keväällä saamme taas riparilaisia ryhmänä muun muassa palvelemaan eri tehtävissä jumalanpalveluksiin. Saatat tavata ovella nuoren käsiohjelmaa ojentamassa ja toivottamassa tervetulleeksi. Kynttilöiden sytyttäminen kuuluu myös tehtäviin. Rippikoululaiset asettavat virsien numerot tauluille ja takaisin laatikkoon. He vievät kaikki ehtoollisvälineet ja -pikarit alttarille (ja myös kantavat ne sakastiin) ja keräävät kolehtia. Ehkäpä joku heistä lukee myös sen pyhän raamatuntekstit meille.

Toivon ja rukoukseni on, että rippikoulu 2019 saisi olla rohkaiseva ja hyvä kokemus niin heille, jotka tulevat sinne varmoina ja innokkaina kuin myös heille, jotka tulevat ehkä vähän epävarmoina ja pohtien, mitenkähän tämä tästä lähtee. Lähden luottavaisena kohti uutta rippikoulukautta ja uskon sen tuovan paljon hyvää. Tervetuloa rippikouluun!

Annukka Lindberg, seurakuntapastori

Kasvokkain

Oikeassa paikassa oikeaan aikaan?

Minut pyydettiin puhumaan päihteidenkäyttäjien avopalvelukeskus Tuulentupaan. Aiheena voisi olla avustukset. Kun aihetta ehdotettiin, jäin miettimään että hetkinen, onko meidän tärkein tehtävämme avustukset. Toki se on diakonialle tärkeä tehtävä, mutta onko se ainoa tehtävä mistä meidät tunnetaan? Tunnetaanko kirkko diakoniasta, avun antamisesta?  Tai tunnetaanko diakoniaa lainkaan? Harva kysyy että mitä te oikein teette (toki sain puhua Tuulentuvassa tästäkin). Useammin kysytään että mikä on diakonin ja diakonissan ero. Sekin selviää jos jaksat lukea tämän loppuun asti.

Mikä meillä diakoniassa on, tai pitäisi olla sitä kaikkein tärkeintä? Keskustelimme taannoin myös tiimissämme sitä. Tulimme siihen tulokseen että ihmisten kohtaaminen siellä missä he ovat, on tärkeintä.  Missä ihmiset haluavat meidät kohdata? Se ei välttämättä ole kenenkään kotona, monen kotona toki käymme. Voisimmeko tavata ihmisiä kahviloissa, kirkkopuistossa, tapahtumissa, torilla. JA KIRKOSSA. Miksi vasta viimeiseksi tulikaan mieleen kirkko. Ja hautausmaa? Sitä sietää pohtia.  Toinen kysymys on se, antaako kirkko meille siihen riittävästi aikaa, mihin aikamme hupenee? On tilastoja,  varausohjelmaa, kalenteria, laskujen maksuohjelma, asiakasohjelmaa, poissaolo- ja matkalaskuohjelma, tiedotusta lehtiin, nettiin ja sähköpostia, facebookia, instagrammia, twitteriä, blogia ja tekstiviestejä. Arvaat varmaan että joku osa-alue saattaa jäädä vähemmälle, koska haluamme tehdä sitä työtä johon meidät on koulutettu ja jonka tunnemme tärkeäksi.  Mikä on tärkeää?

Koemme että tärkein tehtävämme diakoniassa on auttaa ihmisiä, olla tekemisissä heidän kanssaan kasvotusten, ei koneiden kanssa. Haluamme auttaa ja meidän pitääkin auttaa hyvin erilaisissa tilanteissa olevia ihmisiä esim.  moniongelmaisia, yksinäisiä ja kaikenlaisissa akuuteissa tilanteissa olevia henkilöitä. Tehtävämme on antaa toivoa sinne missä sitä ei ole.  Suurin voimavaramme on auttaa koska Jumala antaa meille voimia toimia, ja antaa ajan levätä.  Hyvä yhteishenki työyhteisössä on myös tärkeää. Kristillisellä ajatusmaailmalla varustettuna on hyvä sanoa vähän väliä itselleen: ”kaikki minkä tahdotte tekevän teille, tehkää se heille” (Matt 7:24) ja yrittää tehdä parhaansa. Kaikkeen ei pysty, ja on oltava armollinen myös itselleen.

Edelleen mielessäni pyörii kysymys: missä sinä haluaisit tavata meidät?

p.s diakonin ja diakonissan ero on siinä että diakonilla on nykyään myös sosionomin koulutus ja diakonissalla myös sairaanhoitajan koulutus.

Anita Mäkilä, diakoniatyöntekijä

Rukous Jeesuksen nimessä

“Totisesti, totisesti: joka uskoo minuun, on tekevä sellaisia tekoja kuin minä teen, ja vielä suurempiakin. Minä menen Isän luo, ja mitä ikinä te pyydätte minun nimessäni, sen minä teen, jotta Isän kirkkaus tulisi julki Pojassa. Mitä te minun nimeeni vedoten pyydätte minulta, sen minä teen. (Joh.14:12–14)

Olipa mahtava lupaus! Arvatkaapa montako kertaa olen rukoillut Jeesuksen nimessä, että haluan sitä ja haluan tuota ja vedonnutkin tuohon Raamatun kohtaan? Sillä ihan vakavissani uskon, että se mitä tuossa pyhässä kirjassa luvataan, niin se pitää myös paikkansa. Joskus rukous niin sanotusti kuullaankin ja vastaus tulee nopeasti mutta aika usein olen myös saanut kokea, ettei se nyt ihan ”simbsalabim” toiminutkaan.

Siis miksei! Rukoilin uskossa ja Jeesuksen nimessä ja Jeesus sanoo, että mitä vaan te pyydätte… eikä tämä ole edes ainoa kohta, sillä ainakin Luukkaan evankeliumissa Jeesus sanoo: ”pyytäkää, niin teille annetaan”. Miksi sitten saan kokea, ettei rukoukseen tullutkaan vastausta? Rukoilen, toivon ja haluan, missä menee vikaan?

Olisinkohan unohtanut tämän evankeliumitekstin lopussa olevan kohdan: ”jotta Jumalan kirkkaus tulisi julki Pojassa”? Jeesuksen nimessä rukoileminen tarkoittaa sellaista rukousta joka on sopusoinnussa Jeesuksen olemuksen kanssa. Ei Anna Ojalan olemuksen kanssa. Kastettuna ja uskovana ihmisenä saan kuulua pyhien joukkoon mutta koko Jumalan salaisuutta ja suunnitelmaa en silti tunne. Jeesuksen olemus voisi tässä kohtaa tarkoittaa hänen tärkeintä opetustaan ja käskyään rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseäsi. Me ei täällä rukoillessamme tiedetä mikä on suunnitelma juuri minun tai lähimmäiseni kohdalla. Sen voin kuitenkin sanoa, että se suunnitelma on tehty rakkaudesta ihmisiä kohtaan ja siksi, että me lopulta pääsisimme Taivaaseen. Rukoukset kuullaan, siitä olen varma. Yksikään rukous ei mene hukkaan eikä kuuroille, välinpitämättömille korville. Odottaminen voi ottaa koville ja luottamus Jumalaan saattaa olla koetuksella. Silloin kannattaa pyytää toisia rukoilemaan puolestasi. Ja mikä parasta Jeesus rukoilee Sinunkin puolestasi.

Kuuntele Petri Laaksosen laulu: ”Silloin kun et itse jaksa”

https://www.youtube.com/watch?v=g0oUVghptRE

Kirkko on silta

Silta ei voi leijua vapaasti ilmassa, vaan sillalla täytyy olla kiinnityspisteet. Kirkolla on kaksi tukevaa pengertä. Toinen on Jumala ja toinen on ihmiset. Seurakunnan toiminnassa emme voi unohtaa Jumalaa emmekä myöskään yksittäistä ihmistä. Jeesuksen opetuksen mukaan tärkein Raamatun käsky on rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Jos jätämme nämä kaksi asiaa huomiotta, niin silta on vaarassa romahtaa.

Ennen vanhaan silloilla järjestettiin kylätansseja, joten se oli tärkeä kokoontumispaikka. Seurakunnalla on yhteisöllinen ja kokoava merkitys. Seurakunnan tehtävä on koota ihmisiä yhteen, jotta toinen toistamme tukien ja toisiltamme oppien voisimme saada voimaa elämään, kasvaa uskossamme sekä palvella Jumalaa ja lähimmäistä. Yksilöllisyyttä korostavassa maailmassa yhteisöllisyydellä on tilansa. Silta yhdistää.

Sillan tulee olla oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan. Seurakunnan pitää olla siellä, missä ihmiset liikkuvat ja myös silloin kun ihmiset liikkuvat. Väärään paikkaan ja väärään aikaan järjestetty seurakunnallinen toiminta ei kerää eikä kiinnosta ketään. Silta kokoaa.

Sillan tulee olla silta. Jos seurakunta yrittää yritää olla jotain muuta kuin se on, niin se ei voi täyttää aidosti tärkeintä tehtäväänsä hengellisenä yhteisönä. Seurakunnan tulee tukea oman kaupunkinsa ihmisten arkielämää hengellisellä sanomalla: ”Seurakunnan todellinen aarre on Jumalan armon ja kunnian kaikkein pyhin evankeliumi” (Luther, teesi 62.). Silta palvelee ihmisiä.

Lopuksi Mikkelin piispa Seppo Häkkisen lisäys: ”Sillalla on funktionaalinen tarkoitus. Se ei ole olemassa itseään varten eikä silta itsessään ole tärkeä.” Tulkisen tämän niin, että silta – eli seurakunta – on olemassa sinua varten, jotta Jumalan ilosanoma voisi kohdata jokaisen naantalilaisen. Iloa ja voimia elämääsi!

Lasse Mustonen (vs. kirkkoherra)

Pääsiäistä ihmettelemässä

Pääsiäisvaelluksilla näyteltiin taas tuttuun tapaan pääsiäisajan tapahtumia.  Tänä vuonna Naantalin kirkossa järjestettyihin vaelluksiin osallistui neljän aamupäivän aikana 675 osallistujaa kouluista, päiväkodeista, kerhoista ja kotoa. Näyttelemässä oli vapaaehtoisia ja seurakunnan työntekijöitä.

Lasten suusta kuuli taas tänäkin vuonna hyviä huomioita ja hienoja oivalluksia:

Vaelluksen alussa on ”basaari”, jossa on esille värikkäitä kankaita, koruja ja erilaisia tuoksuja. Eräs pikkupoika kaiveli taskujaan todeten: ”Harmi kun ei tullut rahaa mukaan ulkohaalarin taskuun, olisin ostanut äidille tuon rannerenkaan tuliaisiksi”.

Pitkäperjantaikohtauksen äärellä lapset pohtivat tällaisia:
”Tiedän että Jeesusta pistettiin kylkeen niin, että tuli haavoja.”

“Niitä haavoja tuli monta”, lapsi laskee kirkon krusifiksista ja voihkaisee joka haavan kohdalla.

”Tiedän, että Jeesus ei jäänyt kuolleeksi vaan nousi taivaaseen.”

”Nyt on toivoa, että ei jää kuolleeksi, vaan saa uuden elämän.”

”Jeesuksen silmät on erilaiset kuin muitten. Niistä säteilee palavaa voimaa”
”Jotkut uskoo Jeesukseen, toiset ei.”
”Jeesuksen kädet voi parantaa ihmisen, jos ne koskee vaikka jonkun olkapäähän”.

”Oliko tyhjällä haudalla ollut kirkkaus Helinä-keiju?”, kysyi yksi lapsista, johon toinen vastasi: “Ei- enkeli on tietysti eri asia kuin keijukainen”.

”Oletko sinä Tuulikki järjestänyt meille lapsille taas yllätyksen vaelluksen loppuun? Onko se kanssa pääsiäisen ihme?”- ”Joo, aina järjestän sen kun tulette pääsiäisvaellukselle”, vastaan. “Suklaamunat kuvaavat uutta elämää ja yllätystä mielestäni hyvin…”.

Yhden ryhmän jo mentyä, Puistotieltä saakka kuuluu lasten laulu, jonka lauloimme monta kertaa ”Tien me sinne tiedämme, tien me sinne käymme”.

Oikein hyvää pääsiäisen aikaa kaikille!

Tuulikki Palonen-Poikkeus
lapsityönohjaaja