Yö kirkossa -tapahtuma tarjosi naantalilaisille koululaisille mahdollisuuden tutustua omaan kotikirkkoon seikkaillen
Voiko kirkossa olla yötä?
Marraskuun viimeisen päivän aamuna herään varhain, vaikka on lauantai ja olisin saanut nukkua pitkään. On rauhaton olo, sillä tänään on aivan poikkeuksellinen päivä. Osallistun Yö kirkossa -tapahtumaan yhdessä 30 lapsen ja muutaman aikuisen kanssa. Aiomme todellakin nukkua tulevan yön Naantalin kirkossa.
En koe olevani lainkaan leirihenkinen ihminen. Tarvitsen paljon omaa tilaa, ja aamuisinkin on saatava puoli tuntia hiljaisuutta kahvikupin äärellä ennen kuin minulle voi puhua. Mitäköhän tästä tulee? Jännittääköhän kaikkia yökirkkolaisia yhtä paljon kuin minua?
Tuntuu että edessämme on suuri seikkailu, sillä tätä ei ole kokeiltu Naantalissa koskaan aikaisemmin. Toisaalla Suomessa kirkot ovat jo koko syksyn ajan saaneet yöllisiä vieraita.
Seurakuntien järjestämät Yö kirkossa -tapahtumat saivat alkunsa Kallion ja Paavalin seurakuntien heittämästä haasteesta Suomen muille seurakunnille. Ajatuksena on kutsua seurakunnan kouluikäisiä jäseniä tutustumaan lähemmin omaan kotikirkkoonsa yökyläilyn merkeissä. Tapahtumat ovat olleet osa juhlavuoden 100 vuotta iloa – koululaiset kirkossa valtakunnallista toimintaa.
Yökyläilyjä kirkoissa on järjestetty myös muissa Pohjoismaissa. Esimerkiksi Norjassa tapahtuma tunnetaan nimellä Lys Vågen eli Valonkantajat ja siihen osallistuu adventtiaikaan jopa neljäsosa maan 11-vuotiaista.
Suomessa haasteeseen vastasi yli 40 seurakuntaa. Monet yöpyivät kirkossa ”valvomisen sunnuntaita” edeltävänä yönä marraskuun lopussa.
Nyt on viimein meidän vuoromme. Aloitamme yhteisen vuorokautemme lauantai-iltapäivällä Naantalin seurakuntakeskuksessa ja siirrymme illan aikana Naantalin kirkkoon, johon jäämme yöksi. Ensimmäisen adventtisunnuntain perhemessu on samalla koko tapahtuman päätösmessu.
Musiikintulkintaa ja näytelmäsaarnaa
Seurakuntakeskuksen aula kuhisee 4.-6.-luokkalaisia koululaisia. Monet odottelevat kavereitaan, joiden kanssa on yhdessä päätetty osallistua yökirkkoon. Joukossa on kuitenkin myös niitä, jotka ovat rohkeasti uskaltautuneet mukaan ilman tuttua ja turvallista ystävää.
Nuorisotyöntekijä Timo kutsuu meidät Café Armoon, jossa tutustumme ja syömme välipalaa. Sitten siirrymme pääsaliin, jossa on tarkoitus valmistella huominen messu yhdessä lasten kanssa.
Jere-nuorisotyöntekijän ja Elisa-kanttorin johdolla opettelemme kolme laulua messuun. Ilmassa on vielä alkujännitystä ja laulu on vähän vaisua, mutta lopulta Jani-pappi saa meidät kaikki hymyilemään pikaoppitunnilla musiikintulkinnasta. Miltä hoosiannan pitäisi kuulostaa? No tietysti iloiselta! Kuka laulaa iloisemmin, lapset vai aikuiset?
Seuraavaksi vuorossa on yllätys. Paljastuu, että lapset osallistuvat jopa huomiseen saarnaan, mutta ei mihin tahansa tavalliseen saarnaan vaan näytelmäsaarnaan. Osien jakaminen lasten syntymäpäivien perusteella murtaa lopullisesti jään ja tuntuu, että arimmatkin ovat täysillä mukana.
Mielikuvaharjoituksin tunnustelemme, millaista on sitten huomenna, kun tämä kaikki tehdään tositilanteessa seurakuntalaisten keskellä.
Päivällisen jälkeen on aika lähteä parijonossa kohti kirkkoa. Vastaantulijat hymyilevät meille. Keskittyessämme messuvalmisteluihin Naantaliin on satanut taivaan täydeltä uutta lunta. Mikä ihmeellisintä, kirkon kulmalla vilahtaa birgittalaisnunna! Ihan oikeasti! Näittekö sen?
Kirkkosali haltuun
Tämä kirkko on seisonut kaupungin sydämessä yli 500 vuotta. Ehkä vuosisatojen aikana täällä on joku joskus nukkunut. Sitä ei historia meille kerro. Mutta uskaltaisimmeko olettaa, että koskaan ennen täällä ei ole nukuttu teltoissa?
Pojat leiriytyvät pohjoiselle lehterille, tytöt eteläiselle. Järjestys on epäperinteinen, sillä keskiajalla pohjoislehteri oli birgittalaisluostarin nunnien omaa tilaa, kun taas pappismunkit kokoontuivat etelälehterille. Mutta mitäpä tuosta, sillä rajoja tässä rikotaan muutenkin – onhan keskikäytävällä kolme telttaa, urkujen vieressä kaksi ja triumfikaaren läheisyydessä yksi.
Iltaohjelma alkaa jouluseimen rakentamisella. Naantalin kirkon seimiasetelma on tuttu aikaisemmilta vuosilta, mutta nyt siinä näkyy lasten kädenjälki. Paimenet ja lampaat asettuvat siihen, mihin lapset haluavat. Maria ja Joosef aloittavat pitkän matkansa kohti Beetlehemiä.
Elisa-kanttori kertoo lapsille uruista ja ihan jokainen lapsi saa oman soittovuoron. 10-vuotiaan nuoren taiturin sävelet kantautuvat tähtiholveihin ja pysäyttävät, vaikka kirkkosali on täynnä liikettä ja hälinää.
Kuvasuunnistus tutustuttaa lapset kirkon eri tiloihin ja esineisiin. Mikä on kasukka? Tiesitkö, että kirkossa on morsiamille oma huone? Oletko koskaan aikaisemmin käynyt sakaristossa? Musavisassa taas muistellaan laulujen sanoja. Maailmassa monta on… erilaisia pokémoneja? Vai miten se nyt menikään?
Iltapalan ja -hartauden myötä rauhoitumme yöhön. Vielä hetken aikaa kirkkosalissa harhailee yksittäisiä kulkijoita, jotka eivät ihan vielä pysty asettumaan aloilleen uudessa tilanteessa. Keskiyöhön mennessä on melko hiljaista, vain isosten äänet erottuvat vaimeasti itäkuorista.
Minulla soi päässä Anna Puun biisi Mestaripiirros, jonka lauloimme yhdessä osana musavisaa. Koen oloni etuoikeutetuksi, kun saan valvoa täällä näiden kolmenkymmenen mestaripiirroksen unta.
Ilon siivin uuteen kirkkovuoteen
Ensimmäisen adventtisunnuntain aamu valkenee. Olen helpottunut; kaikki on edelleen hyvin. Onneksi joku on keittänyt kahvia. Syömme yhdessä aamupalaa, pakkaamme ja siivoamme.
Seurakuntamestari ja kirkkoherra saapuvat ja ohjaavat lapset viimeisiin messuvalmisteluihin. Joku saa kiinnittää numerot virsitauluihin, toinen sytyttää kynttilät, kolmas harjoittelee tekstin lukemista mikrofonin äärellä. Uusi kirkkovuosi alkaa tänään ja juhlan kunniaksi yksi lapsista asettaa paikoilleen valkeat kirkkotekstiilit.
Seikkailumme kirkossa huipentuu riemulliseen ensimmäisen adventtisunnuntain messuun, jossa lapset ovat vahvasti mukana alkukulkueesta aina viimeiseen virteen asti. Lähes täydessä kirkossa vallitsee valoisa osallisuuden henki.
En voi kuvitella käsinkosketeltavampaa tapaa virittäytyä adventtiin. Kirkon lattialla nukkuminen on ollut elämyksenä kaukana ylellisestä, mutta omalle epämukavuusalueelle uskaltautuminen on mahdollistanut sen, että olen saanut olla työkavereideni kanssa todistamassa lasten valtavaa iloa. Nuoruuden elämäniloa, joka kuuluu näiden ikiaikaisten muurien suojiin yhtä vahvasti kuin hiljainen hartaus ja kaipaus.
Myös oma lapseni osallistui yökirkkoon – eikä olisi halunnut lähteä pois. Mitä muuta voisimmekaan toivoa, kuin että seurakuntamme kouluikäiset jäsenet kokisivat kirkon omakseen. Parhaimmillaan Yö kirkossa -tapahtuma on voinut sytyttää lasten sydämiin kipinän, jonka hehku säilyy rippikouluun asti ja sen ylikin.
Teksti ja kuvat: Larissa Riihihuhta, Naantalin seurakunnan osa-aikainen tiedotussihteeri
Hämmentävää tässä kaikessa on kuitenkin yleisesti ottaen kristinuskon tilanne meillä Suomessa; suurta osaa ihmisiä koskevaa kristinuskoa halutaan pitää poissa näkyvistä. Ymmärtäisin, jos kristinuskoon kielteisesti suhtautuvia olisi valtaosa väestöstä tai edes huomioitavan suuri osa, mutta todellisuudessa heitä on vain vähän. Ihmettelen suuresti, että missä kohtaa meille on käynyt niin, että pieni vähemmistö on päässyt valitsemaan kaikkien puolesta, mihin uskomme tai mitä perinteitä noudatamme?
Kastettu kynä 